Guadalestin tekojärven ympäripatikointi

Yksi blogiin pääsemätön patikointi meni pari päivää sitten pahoin pieleen. Niin pieleen, että nyt rima oli hieman matalammalla. Järveä kiertäessä ei kai voi eksyä. Jos järvi näkyy vuoroin vasemmalla – vuoroin oikealla, niin silloin kävelee edestakaisin.

Kokonaisuutena tämä oli hyvä patikointi, mutta ei se nyt ihan niin helppoa ollut, kuin torin kiertäminen parkkipaikkaa etsiessä.

Valmistautumisen tein mielestäni huolella. Tutustuin reittiin edellisenä päivänä tietokoneella ansikkaasti ainakin tämän patikoinnin osalta toteutetulla topwalks.net sivustolla. Sieltä löytyi kartta ja ohjeet reitin kiertämiseen. Illalla tietokoneella löytyi myös gps – koordinaatit, mutta ei enää padilla seuraavana päivänä. Tiedosto oli korruptoitunut. Oli se sitä jo tietokoneella katsoessa, mutta sekamelskasta pystyi poimimaan itäiset pituudet ja läntiset leveydet. Applen laitteet olivat turvallisuussyistä tiedostoa avaamatta.

Lähtöruutu etsittiin perinteisellä aja kylästä 800 metriä, kunnes löytyy hotelli, jonka nimi oli edelleen Nou Salat. Siitä toinen samanverran ja käännytään vasemmalle, tielle, jonka hädin tuskin tieksi tunnistaa. Pian näkyi kuitenkin kyltti, joka kertoi tien vievän padolle, joka on patikoinnin lähtöruutu.

Padon jälkeen reitti kulki kapeaa tiepohjaa puolijyrkästi ylös. Reitti oli helppo kävellä, sillä sen varrella oli joitakin viljelmiä, joiden huoltoliikenteen takia kunnossapito oli kohtuullisella tasolla. Maisemat olisivat varmaan parhaimmillaan varhain keväällä, kun alhaalla laaksossa on kukinta-aika ja ylhäällä saattaa olla vielä lumihuippuja. Nyt jylhät vuoret olivat tasaisen harmaata. Puut ja pensaat alempana vihreitä ilman vaihtelua. Kasvillisuudesta erottui runsaat männyt, mantelipuut, laventeli ja olisikohan tuo yksi ollut chilipensas? Myöhemmin oli paljon appelsiiniviljelmiä.

Reitillä tuli vastaan muutama pyöräilijä, pari kuntokävelijää, kolme yksittäistä huoltoautoa, yksi vihainen vahtikoira, joka tyytyi tosin vain haukkumaan. Altaan pohjoispuoli oli matkallisesti lähes kolme neljäsosaa kokonaispituudesta, sillä reitti kierteli rinteellä. Lisäksi järvi ulotti sille puolelle muutaman joentapaisen lisäuoman.

Itäpäässä oli ohjeiden mukaisesti silta, josta tukea pidellen läähätti yksi korkeuserojen pahoin väsyttämä pyöräilijä, joka jatkoi meidän perään pyörää verkkaisesti taluttaen. Hänellä oli kaveri matkassa, joten ei hän heitteille jäänyt.

Pian tämän jälkeen oli reitin ainoa haastava kohta. Vesi oli viikontakaisesta myrskystä huolimatta, tai mahdollisesti sen vuoksi, tai muuten vaan, padossa erittäin alhaalla, joten itäinen puronuoma ylitettiin hieman eri kohdasta, paljon lähempää allasta. Jäljistä päätellen niin muutkin tekivät.

Viimeinen kilometri oli helppoa kävelyä lähes tasaisella. Hauska yksityiskohta oli korpihotellin opaskyltti puolihaastavaan rinteeseen kohti receptionia.

Ohjeen mukaan tähän 9,5 km patikointiin kuluu kaksi ja puoli tuntia. Meillä oli vartin pullukkalisä ja toinen koiran pissitaiuoista johtuva. 

Mukava kolmetuntinen, kun muistimme lähteä riittävän varhain liikkeelle, jolloin päivän kovin paahde ei vielä noussut päälle.

Ajomatka Torreviejasta puolitoista tuntia / suunta

Sierra Espuna ja Mirador de la Muela

Kaksi oikein kiinnostavaa kohdetta. Kummastakaan ei blogitekstejä suomeksi. Sierra Espunaa suosittelevat patikointiaiheiset nettisivut ja lisäksi paikka on pyöräilijöiden suosiossa. Mirador de la Muelan näkäalapaikkaa kehui eniten Romanialainen turisti Tripadvisorissa.

Aikaa on toisaalta koko päivä ja sää on tälle retkelle optimaalinen. Pilvistä, tai ainakin hieman pilviä ja rannikolla 27 asteen lämpötila ja vuorilla lienee viileämpää, joten läkähtymistä ei ole ennakkoon luvassa.

Aloitamme suuntaamalla Sierra Espunaan. Tai sinnepäin, sillä Sierra Espuna on Camping alue El Berron kylässä, vierailijakeskus rinteellä ja kansallispuisto noin kymmenen kilometrin päässä edellisistä. Vierailijakeskus meitä parhaiten palvelisi, mutta se taitaa olla nimeämättömän tien päässä, joten ohjaamme auton ensin kohti Camping – aluetta, jonka tiedän olevan väärin, mutta niin vähän väärin, että sieltä pääsee eteenpäin.

Joltakin sivulta luin, että itse patikointia tärkeämpää Sierra Espunassa on matka sinne. Allekirjoitan tämän. Olen ajanut maailman kauneimmaksi ja vaarallisemmaksi väitetyllä Amalfin rantatiellä, olen kiipeillyt autolla vuoristokyliin Sisiliassa ja etsinyt lähtöruutuja kinttupoluilta Andalusiassa. Tämä reitti oli kyllä hurjin kaikista. Kuvissa korkeuserot eivät näyttäydy todellisuutta vastaavalla tavalla. Kuitenkin, me ajelimme kilometritolkulla puiden latvojen tasalla. Sitten taas lähes u – käännös serpentiinitiellä ja samaa uudelleen. Yhtään kaidetta ei ollut, monta 270 asteen käännöstä suoralla kymmenien metrien pudotuksella oli. Ei ne toisiaan pahempia ollut, joten miksi joku niistä sitten olisi kannattanut kaiteistaa? No, auto ei ole koskaan hypännyt kesken ajon paria metriä sivuun, joten huoli oli toisaalta turha, mutta kipunointi vatsanpohjassa kesken ajon oli kivaa – ainakin jälkikäteen muistellen. Serpentiiniteillä näkyi vielä hyvin viikontakaisen syysmyrskyn jäljet. Tiellä oli paikoin paljon ylhäältä alas valunutta hiekkaa ja kiveä, jotka oli tullut myrskysateen synnyttämien virtausten mukana.

Pyöräilijöitä vastaan tuli autoja enemmän. Onneksi, koska niitä on turvallisempi väistää kapeikossa. Jos minulla joskus kuntoa on riittävästi, niin näissä maisemissa olisi kyllä hulppeaa polkea. Pyöräilijöitä saisi kyllä laittaa tasapainovaakaan kolme ja silti pelkään, että minun elopaino kallistaisi vaa'an puolelleni. Eli kyllä mäkipyöräily on raju laji.

Camping alueen luota oli viitoitettu tie Vierailijakeskukseen. Sieltä sai alueen kartan ja utelun mistä olen kotoisin. Vastaukseeni tulleesta reaktiosta päätellen suomalaisia ei ihan joka viikko rinteellä käy. Kartta tarjosi ensisijaisesti kolmea valmista reittiä. Valitsimme niistä ehkä turhan arasti helpoimman. Myös keskivaikean olisi voinut pullukkana selvittää – jos ei arvioidussa 2,5 tunnissa, niin rauhallisen neljän tunnin tallustelulla. Nyt patikointia tuli noin 4 kilometriä sisältäen yhden jyrkän nousun. Helppoa jopa mukavuudenhaluiselle puhetyöläiselle. Parhaimmillaan patikointi oli tehtyä kivetystä pitkin, huonoimmillaankin selkeää polkua.

Patikoinnin jälkeen piti lähteä toiseen kohteeseen, Mirador de la Muelle. Muuten hyvä, mutta katuosoitetta ei auton navia varten ole muistissa ja kenttää ei puhelimessa ole ollut hetkeen. Koska kyseinen kohde ei tullut vastaan ajaessa Campingistä vierailukeskukselle, niin nyt auton suunta toisaalle. Meni vahingossa nappiin. Reitti eteni läpi koko Sierra Espunan kansallispuiston ja blogin ekan kappaleen kehut hurjista pudotuksista ja maisemista on tältä osuudelta. Puiston päätyttyä netti rupesi palailemaan pätkittäin. Saimme oikean suunnan ja yhdellä onnekkaalla opastehavainnolla löytyi suoraan kohti näköalapaikkaa vievä tie – tai tientapainen. Päällyste puuttui ja opasteet olivat enemmän retkeilijöille suunnattuja, mutta ajoimme metsänvartijan majalle asti. Sieltä luki 200m opaste itse kohteeseen.

Reitti oli helposti käveltävää ja puolimatkassa jo tiesi, että pian avautuva panoraama on huikea. Oman lisänsä näkymälle antoi yläilmoissa pyörivät laskuvarjoukkelit. Maisema oli hieno, mutta nopeasti katsottu. Autoilu kotiin Torreviejaan otti saman puolitoistatuntisen, kuin meno. Koko retkelle tuli kestoa 7 tuntia.

Jos viettää aikaa Torreviejassa, hallinnoi autoa, niin tänne kannattaa päiväretki tehdä. Enemmän kokee autossa, kuin jalkautuneena, ellei etukäteen etsi itselle sopivan haastavaa patikointia. Voi olla, että palaan vielä ensi viikolla, kun nyt tiedän, mikäli on kovin patikointi, mistä minä selviän.

Tabarca – saari

Lapset ovat jo lentäneet Suomeen. Jotain retkeilyä pitää vielä aikuisin voimin jatkaa. Tutustuminen Tabercaan oli suunnitelmissa jo lasten kanssa, mutta syysmyrsky oli hiljentänyt koko Santa Polan kaupungin ja saarelle menevän liikenteen. Nyt paluu syksyn vakiovuoroihin oli tapahtunut. Netissä oli tosi ristiriitaisia tietoja laivojen lähtöajoista ja hinnoista. Ainoa oikea ohje on sama, jonka jaan myös itse: Santa Polan satamaan on helppo löytää ja siellä on ajan tasainen tieto helposti saatavilla. Minun arvaukseni on, että laivojen lähtöväli vaihtelee viikoittain ennakoidun kysynnän mukaan. Päälle teipatuista kylteistä pystyi päättelemään että kesäsesonkina laivoja lähtee 20 minuutin välein, nyt syyskuussa suurinpiirtein kerran tunnissa siten että siestan aikaan on kolmen tunnin tauko. Meidän tavoitteena oli päästä matkaan ajoissa ja ennen siestaa takaisin.

Saavuimme satama-alueelle 9.46 ja auton parkkipaikan löytäminen vei muutaman minuutin. Kymmeneltä lähti laiva. Ehdimme asioida kolmessa miehitetyssä lippukopissa, jotka ohjasivat aina seuraavalle, kunnes laivan vieressä oleva myi kympin kappalehintaiset menopaluu – liput. Lyhyttä ramppia laivaan, joka lähti liikkeelle ennen kuin istumapaikat oli kunnolla etsittynä.

Laivalla kannattaa pyrkiä ylätasanteelle, sillä merituuli vilvoittaa siellä parhaiten ja näkymät ovat sieltä parhaat. Niissä ei ollut mitään muuta, kuin kehuttavaa, mutta fiilis oli kuin arki – illan ruotsinristeilyltä. Tämä johtui matkaseurasta. Noin 40 – hengen ruotsalaisryhmä, joka oli niin tekoiloinen, että teki mieli ryhtyä laulamaan ”Olof Palme gick på bio”. Muita matkustajia meidän ja länsinaapurimme lisäksi oli alle kymmenen. 

Noin puolen tunnin merimatkan jälkeen jalkauduimme tosi hiljaiselle saarelle. Satamassa oli pari hauskaa havaintoa. Yhdellä veneilijällä oli poijulla parkissa veneeltä rantautumiseen lasten kumivene. Myös saaren poliisivoimien ajokki muistutti lasten ajoneuvoa, tai golf - kärryä.

Tabarca on jakautunut kahteen osaan. Aloitimme tutustumisen itäpuolen Tabarca Nuovon kylästä. Kylässä asuu nettilähteiden mukaan 80 – ihmistä. Hieman suuremmalle määrälle siellä oli asuntoja, mutta asuttu osa saarta on todella pieni. Kolme lyhyttä katua, joista keskimmäiselle ovat palvelut keskittyneet. Hinnat ovat Manner – Espanjaa hieman korkeammat, mutta salaatin, paistetut anjovikset & mustekalat ja pääruoaksi paellan sai 18 euron henkilöhintaan. Olivat hyviä.

Ruokailun jälkeen olisi ehtinyt hyvin viimeistä edelliseen paluulaivaan. Ehdotin tätä, koska lähtöajat oli merkitty saamaamme esitteeseen alkuperäisen aikataulun päälle liimatulla tarralla ilman erityistä vakuuttavuutta. Toisaalta kiinnostavampi ja asumaton puoli saarta oli vielä tutkimatta.

Isoin osa Tabarcaa on luonnonsuojelualuetta. Kaikki opasteet on vain Espanjaksi. Numerot ovt kuitenkin helppolukuisia. Kävelykierros alueen ympäri olisi kolme kilometriä ja aikaestimaatte tuolle on pari tuntia. Viimeiseen lauttaan on aikaa tunti ja vartti. Siis matkaan. Ranta on kaunis ja kuvauksellinen. 

Puolivälistä, Pyhän Joosefin tornin ja majakan välistä löytyi kuitenkin helppokulkuinen oikopolku. Kaikki olennainen tuli nähtyä. Suljettu majakka tosin matkan päästä ja ehdimme hyvin satamaan, jossa kolmesataapaikkaista laivaa odottaa meidän lisäksi kaksi ihmistä. Pieni paniikki nosti päätään, mutta tutun näköinen lautta näkyi horisontissa saapuvana. Pikkuisen myöhässä, mutta kuitenkin saapuvana. Viime hetkellä muutama muu matkustaja tuli laiturille ja pääsimme takaisin saarelta ilman sählinkiä.

Ajeluinen kiireetön visiitti Tabarcalle otti Torreviejasta seitsämän tuntia. Hyvä ja kaiken ikäisille ja kuntoisille sopiva päivätekeminen. Tosin laivan portaat ovat kapeat ja jyrkät, joten niistä pitää selviytyä.

Bridgeä Torreviejassa

Jo ennen kuukauden reissun varaamista tarkistin, että Torreviejasta löytyy bridgekerho. Ensimmäinen viikko meni lasten kanssa niin intensiivisesti, että ehdin vasta loman toisella viikolla kerholle.

Pari päivää ennen peli-iltaa laitoin kerholle sähköpostin, johon tuli kohtelias, mutta liikoja lupailematon vastaus partneripalvelun puutteesta. Kehoittivat kuitenkin tulemaan käymään, koska peliseuran löytyminen on mahdollista.

Ennen peliseuraa piti löytää pelipaikkana toimiva Sporttibaari. Navigaattori opasti lähelle, mutta oikeaa ovea ei meinannut löytää millään ja aikakin uhkasi huveta. Kaksi ensimmäistä vastaantulijaa kohautteli avunpyynnöilleni olkapäitä. Kolmas esitti vastakysymyksen: Oletko tulossa pelaamaan bridgeä? Pääsisin siis ainakin pelipaikalle. Jatkokysymys kuului, onko minulla partneria? Hänen vakiparinsa oli tehnyt oharin, joten myös pelaamaamiseen tarjoitui mahdollisuus.

Sähköpostin lähettämisestä oli se ilo, että osasivat kerholla odottaa uutta tulijaa saapuvaksi. Tervetulotoivotusten määrä oli ihahduttava. Niistä tosin huokui myös se, että pelaaminen oli sosiaalisen toiminnan kanava. Peli tuskin tulisi olemaan kovin korkeatasoista. Pelipöytien liinojen Pohjoisen ilmansuunnan kertovat N – kirjaimet olivat itse ommeltuja.

Yritin aloittaa partnerini, Saksalaisen Gerdtin kanssa systeemipalaveria, mutta se osoittautui turhaksi. ”Olen aloittelija ja tarjoan tunteella, en minkään systeemin mukaan”. Tunteella siis lähdettiin liikkeelle. Saksalaisläkeläisellä oli kuitenkin jollakin tapaa korttipeli veressä. Avauskädet muistuttivat suurinpiirtein pohjoismaisia standardeja. Hypyt olivat vahvoja ja tukeminen oli hänelle mieluista. Pari kertaa oltiin hupsussa sitoumuksessa, kun tuki tuli milloin kolmella kortilla, milloin dubbelilla. Useimmiten oltiin kuitenkin oikeassa valtissa ja suurimpiirtein oikealla tasolla. Tai jos oltiin liian korkealla, niin puolustus tuli vastaan. Parhaat tulokset tuli kuitenkin antamalla vastustajille tilaa löytää sitoumus ja etsimällä itse oikea lähtökortti.

24 jaon kilpailu päättyi 66,2% tulokseen ja voittoon. Sen verran katselin tuloshistoriaa, että partnerilleni se oli ensimmäinen mestaruus ainakaan pariin vuoteen. Riemu oli sen mukainen. ”I am best supporter in this club” hän kertoi suurinpiirtein kaikille. Joillekin todennäköisesti useampaan kertaan.

Kilpailubridgeä kerhoilta ei ensikokemukselta muistuta kuin etäisesti. Sosiaalisena tapahtumana bridge avaa kuitenkin huikeasti ovia. Olen jo tullut kutsutuksi Canasta – iltaan ja seuraavalle viikolle partneriksi tarjoutui jo useampi.

Jakoanalyysejä en blogiin liitä. Kävin jaot tuloksista jälkikäteen läpi. Yksikään meidän topeista ei ole pelkästään pelaamalla tai puolustamalla ansaittu. Molemmat nollistamme olivat. Toisessa pelattiin ruutua 3-2 valtilla häiritsemättömässä sarjassa kahden tasolla. Toisessa pelattiin yhdentoista tikin 6 pataa pietiin, kun maski jäi vetämättä.

Alla linkki tuloksiin:

https://www.bridgewebs.com/cgi-bin/bwol/bw.cgi?pid=display_rank&msec=1&event=20190910_1&wd=1&club=torrevieja

Cartagenan Amfiteatteri

Cartagenan Roomalainen teatteri on maailman uusin. Se on löydetty vasta 1988. Alueella katsellessa asia ei oikein sopinut minun ymmärrykseen, sillä Teatteri oli kaupunginosan korkeimmalla paikalla ja rakenteet kohosi yli viereisten talojen kattojen. Tarinasta ei kuitenkaan ole kysymys, joten amfiteatteria on ilmeisen paljon restauroitu raunioiden löytymisen jälkeen. Myös ylöspäin.

Teatteri oli Roomalaiseen tapaan iso. Sinne mahtui arvioiden mukaan 6000 katsojaa kerralla.

Rakenteiltaan ja muodoiltaan teatteri oli oman valtakautensa tyypillinen edustaja. Sisääntuloltaan se erosi kaikista muista näkemistäni, vajaasta kymmenestä amfiteatterista sillä, että sen sisääntulo oli tehty tavallisen näköisen kerrostalon alakerran sisäänkäynnistä. Lippuluukun jälkeen oli sosiaalitiloja, pienoismalleja ja raunioista kerättyjen esineistön esillepanoja. Sen jälkeen nousiin viidet rullaportaat ylöspäin, jonka jälkeen käveltiin uudelleenrakennettua tunnelia pitkin teatterin ylätasolle, kuin alkuperäinen yleisö ikään. 

Sen jälkeen tiloissa sai puolivapaasti tutustua alueeseen. Valtaosa penkeistä oli luonnollisesti kulumisen vuoksi käyttökiellossa.

Varsinkin lapset, joille Theatro Romano oli lajinsa ensimmäinen vierailukohde, pitivät näkemästään.