Alatskiven linnan vieressä olevassa tallissa järjestettiin 8.11.
Sipulitien satokausijuhla, säilötyn ruoan festivaali. Ennakko-odotukset eivät
mahdottoman korkealla olleet, mutta tapahtuma antoi motiivin kohdentaa
viikonloppumatka Kaakkois – Viroon.
Alatskiven Linnan kohdalla on ollut asutusta ja rakennelmia
jo 1500 – luvulla, mutta nyt Saksalaisten suunnittelema linna on valmistunut
1880 – luvulla. Se on kunnostettu 2011 ja se näytti kauniilta ja
hyväkuntoiselta.
Linnan Saksalaisten vaikutteiden lisäksi alueella on muinaisvenäläisiä uskomuksia ja vanhaa virolaista talonpoikaiskulttuuria, jota ruokatapahtuma edusti. Luulen, että olimme osallistumisemme aikaan tapahtuman ainoat suomalaiset ja ehkä jopa ainoat ulkomaalaiset. Mediaa paikalla oli yhden kuvausryhmän verran.
Paikallisille tapahtuma oli ihan iso juttu. Tuotteita
esitteleviä myyjiä oli paikalla parisenkymmentä ja maistiaiset kuuluivat isona
osana tapahtumaan. Hygienia olisi heikoimpia voinut hirvittää. Parhaan
suorituksen teki mummo, joka kulki jokaisen maistatuspisteen samalla lusikalla ”Ensin
maistatusastiaan, sitten suuhun ja siitä seuraavaan astiaan” – taktiikalla.
Joo, minä ostin pari chilihillopurkkia ja säilöttyjä kurkkuja ja paprikoita ja
suoritin maistelun vasta kotona. Hyviä olivat.
Tallirakennus, jossa tapahtuma pidettiin oli saanut EU –
tukea ja se oli puitteiltaan hieno ja pihan opasteet olivat oikein hyvät.
Mutta missä se sipulitie oikein on ja miksi siitä toisaalta
puhutaan, mutta toisaalta piilotellaan? Minkään kotisivun tiedot eivät anna
valmista reittiä ja Chatgpt sekoilee kun asiaa siltä kysyy. Sipulitie on reitti,
jonka pystyi arvaamaan Alatskiven linnan pihalla olevasta opastetaulusta.
Tarkkaa reittiä ei ole kerrottu julkisesti todennäköisesti sen vuoksi, että
tienvarsi on täynnä asutusta, tie on huomattavan kapea ja asukkaat eivät halua
liikaa, tai vääränlaista turismia alueelle.
Paljastan kuitenkin reitin, joka näytti juuri samalta kuin
kuvat sibulatee.ee sivuilla ja reitillä oli sesongin ulkopuolellakin muutamia
sipulikauppoja, kesäkahviloita ja jäänteitä sesongin vilkkaammasta toiminnasta. (Kuva lainattu Sipulitien sivustolta)
Alatskiven linnalta Ninan kylään menevä tie on muutaman
kilometrin tylsää tietä. Nina Gordon majatalon kupeelta lähtee Pikk – tie kohti
etelää, muuttaen nimensä Nina – Lahe tieksi. Se yhdistyy jonkin ajan kuluttua
Alatskivi – Varnja tiehen, jolta pitää kääntyä vasemmalle kohti rantaa heti,
kun mahdollista. Sen jälkeen jatkaa samaa tietä, joka muuttaa ainakin viidesti
nimeään läpi Kolkjan ja Kasepään kylien kunnes saapuu Varnjaan. Pian Varnjan
keskustan jälkeen tie päättyy. Varnjan kylästä on helppo palata takaisin
isommille Teille ja jatkaa eteenpäin. Mikään wow – efekti tie ei ole, mutta
mielenkiintoinen aika -ja kulttuurimatka.
Meidän matka jatkui Pyhäjärvi Spa – hotelliin Otepään takana
olevaan kylään. Hotelli ja erityisesti sen huone 110 on tuttu. Myös viime
kerralla kolme vuotta sitten minulla oli sama huone. Hotelli on kauniilla
paikalla, pubin ruoka oli hyvää, joskaan ei juhlavaa. Lauantai-iltana oli elävää
musiikkia. Me viihdyimme kovin, koska pidämme uimisesta, mutta mikään varsinainen spa kohde ei ole, sillä
saunan lisäksi palveluna oli täysimittainen uimahalli ja yksi poreamme.
Aamiaisen jälkeen kävimme katselemassa hotellin vieressä
seisovaa ikivanhaa sotatammea, jota pidetään pystyssä tukien ja puun sisälle
valetun betonin avulla. Ihan vaikuttavan näköinen puu, joka ei kyllä enää ole
puu.
Sen jälkeen piti mennä katsomaan Jatulintarhaa, josta ei
tosin ollut ennakkotietoja, kuin kauan sitten kirjoitetuilla imt sivuilla. Google
– maps väitti kohteen olevan pysyvästi suljettu, joten kivikokoelma jäi nyt
katsomatta. Sen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Pärnua, kunnes noin 10km
jälkeen, Arulan kylän paikkeilla tuli ajatus, mitä jos yhdistäisi muuten hieman
vajaaksi jääneeseen reissuun Vörun.
Vöruun olisi ollut ihan suora reitti Otepäästä, mutta nyt harhaan
ajaneena navigaattorimme rupesi ehdottelemaan koko ajan pieneneviä ja
pieneneviä erittäin mutkaisia ja muusta Virosta poiketen myös mäkisiä reittejä.
Tiet olivat ihan OK kunnossa, mutta ajaessa tuli ihan rallireitti – fiilis,
kunnes 30km pikataipaleen jälkeen Osulan kylän kohdalla reitti yhdistyi tien
kokoiseen tiehen. Perehdyin jälkikäteen vuoden 2026 Estonian Rallyn reitteihin.
Ei ne näitä ollut, mutta lähin erikoiskoe melkein hipoi tätä reittiä ja oli
todennäköisesti melko yhtenevä.
Vörussa oli kiva lounasravintola, Mantelahi, jonka
seljankassa oli ”puoli kiloa” seitsämää eri lihaa. Tori oli täynnä kärrynpyöriä.
En tiedä miksi. Tori oli kaunis, mutta kauniin torin takaa löytyi
monenkuntoista rakennusta ja rakennelmaa. Lisäksi torilla oli iso muistopatsas
17 Estonian uppoamisessa menehtyneelle Vörulaiselle. Varmasti kaunis ajatus
,mutta yleensä vainajien muistamiset sijoitetaan hautausmaille ja torille
rakennetaan patsaita merkkihenkilöistä.
Vörusta Pärnuun kulki noin 200km pitkä, pääosin
hyväkuntoinen tie, joka kulki useiden pienien kylien läpi.
