tiistai 11. marraskuuta 2025

Alatskivi – Otepää – Vöru yhdenyön matkana

 



Alatskiven linnan vieressä olevassa tallissa järjestettiin 8.11. Sipulitien satokausijuhla, säilötyn ruoan festivaali. Ennakko-odotukset eivät mahdottoman korkealla olleet, mutta tapahtuma antoi motiivin kohdentaa viikonloppumatka Kaakkois – Viroon.

Alatskiven Linnan kohdalla on ollut asutusta ja rakennelmia jo 1500 – luvulla, mutta nyt Saksalaisten suunnittelema linna on valmistunut 1880 – luvulla. Se on kunnostettu 2011 ja se näytti kauniilta ja hyväkuntoiselta.

Linnan Saksalaisten vaikutteiden lisäksi alueella on muinaisvenäläisiä uskomuksia ja vanhaa virolaista talonpoikaiskulttuuria, jota ruokatapahtuma edusti. Luulen, että olimme osallistumisemme aikaan tapahtuman ainoat suomalaiset ja ehkä jopa ainoat ulkomaalaiset. Mediaa paikalla oli yhden kuvausryhmän verran.




Paikallisille tapahtuma oli ihan iso juttu. Tuotteita esitteleviä myyjiä oli paikalla parisenkymmentä ja maistiaiset kuuluivat isona osana tapahtumaan. Hygienia olisi heikoimpia voinut hirvittää. Parhaan suorituksen teki mummo, joka kulki jokaisen maistatuspisteen samalla lusikalla ”Ensin maistatusastiaan, sitten suuhun ja siitä seuraavaan astiaan” – taktiikalla. Joo, minä ostin pari chilihillopurkkia ja säilöttyjä kurkkuja ja paprikoita ja suoritin maistelun vasta kotona. Hyviä olivat.

Tallirakennus, jossa tapahtuma pidettiin oli saanut EU – tukea ja se oli puitteiltaan hieno ja pihan opasteet olivat oikein hyvät.



Mutta missä se sipulitie oikein on ja miksi siitä toisaalta puhutaan, mutta toisaalta piilotellaan? Minkään kotisivun tiedot eivät anna valmista reittiä ja Chatgpt sekoilee kun asiaa siltä kysyy. Sipulitie on reitti, jonka pystyi arvaamaan Alatskiven linnan pihalla olevasta opastetaulusta. Tarkkaa reittiä ei ole kerrottu julkisesti todennäköisesti sen vuoksi, että tienvarsi on täynnä asutusta, tie on huomattavan kapea ja asukkaat eivät halua liikaa, tai vääränlaista turismia alueelle.

Paljastan kuitenkin reitin, joka näytti juuri samalta kuin kuvat sibulatee.ee sivuilla ja reitillä oli sesongin ulkopuolellakin muutamia sipulikauppoja, kesäkahviloita ja jäänteitä sesongin vilkkaammasta toiminnasta. (Kuva lainattu Sipulitien sivustolta)





Alatskiven linnalta Ninan kylään menevä tie on muutaman kilometrin tylsää tietä. Nina Gordon majatalon kupeelta lähtee Pikk – tie kohti etelää, muuttaen nimensä Nina – Lahe tieksi. Se yhdistyy jonkin ajan kuluttua Alatskivi – Varnja tiehen, jolta pitää kääntyä vasemmalle kohti rantaa heti, kun mahdollista. Sen jälkeen jatkaa samaa tietä, joka muuttaa ainakin viidesti nimeään läpi Kolkjan ja Kasepään kylien kunnes saapuu Varnjaan. Pian Varnjan keskustan jälkeen tie päättyy. Varnjan kylästä on helppo palata takaisin isommille Teille ja jatkaa eteenpäin. Mikään wow – efekti tie ei ole, mutta mielenkiintoinen aika -ja kulttuurimatka.

Meidän matka jatkui Pyhäjärvi Spa – hotelliin Otepään takana olevaan kylään. Hotelli ja erityisesti sen huone 110 on tuttu. Myös viime kerralla kolme vuotta sitten minulla oli sama huone. Hotelli on kauniilla paikalla, pubin ruoka oli hyvää, joskaan ei juhlavaa. Lauantai-iltana oli elävää musiikkia. Me viihdyimme kovin, koska pidämme uimisesta, mutta  mikään varsinainen spa kohde ei ole, sillä saunan lisäksi palveluna oli täysimittainen uimahalli ja yksi poreamme.



Aamiaisen jälkeen kävimme katselemassa hotellin vieressä seisovaa ikivanhaa sotatammea, jota pidetään pystyssä tukien ja puun sisälle valetun betonin avulla. Ihan vaikuttavan näköinen puu, joka ei kyllä enää ole puu.



Sen jälkeen piti mennä katsomaan Jatulintarhaa, josta ei tosin ollut ennakkotietoja, kuin kauan sitten kirjoitetuilla imt sivuilla. Google – maps väitti kohteen olevan pysyvästi suljettu, joten kivikokoelma jäi nyt katsomatta. Sen jälkeen lähdimme ajamaan kohti Pärnua, kunnes noin 10km jälkeen, Arulan kylän paikkeilla tuli ajatus, mitä jos yhdistäisi muuten hieman vajaaksi jääneeseen reissuun Vörun.

Vöruun olisi ollut ihan suora reitti Otepäästä, mutta nyt harhaan ajaneena navigaattorimme rupesi ehdottelemaan koko ajan pieneneviä ja pieneneviä erittäin mutkaisia ja muusta Virosta poiketen myös mäkisiä reittejä. Tiet olivat ihan OK kunnossa, mutta ajaessa tuli ihan rallireitti – fiilis, kunnes 30km pikataipaleen jälkeen Osulan kylän kohdalla reitti yhdistyi tien kokoiseen tiehen. Perehdyin jälkikäteen vuoden 2026 Estonian Rallyn reitteihin. Ei ne näitä ollut, mutta lähin erikoiskoe melkein hipoi tätä reittiä ja oli todennäköisesti melko yhtenevä.

Vörussa oli kiva lounasravintola, Mantelahi, jonka seljankassa oli ”puoli kiloa” seitsämää eri lihaa. Tori oli täynnä kärrynpyöriä. En tiedä miksi. Tori oli kaunis, mutta kauniin torin takaa löytyi monenkuntoista rakennusta ja rakennelmaa. Lisäksi torilla oli iso muistopatsas 17 Estonian uppoamisessa menehtyneelle Vörulaiselle. Varmasti kaunis ajatus ,mutta yleensä vainajien muistamiset sijoitetaan hautausmaille ja torille rakennetaan patsaita merkkihenkilöistä.










Vörusta Pärnuun kulki noin 200km pitkä, pääosin hyväkuntoinen tie, joka kulki useiden pienien kylien läpi.

sunnuntai 2. marraskuuta 2025

Pärnun modernin taiteen museo syksyllä 2025

 


Kaksi näyttelyä päättyi tänään ja kolmas parin viikon kuluttua. Jos niihin halusi tutustua, niin näyttelyyn piti sännätä kirjaimellisesti, kuin viimeistä päivää. Itse museo sijaitsee Itsenäisyydenaukiolla vanhassa SEB – pankin talossa. Näyttelyitä on kahdessa kerroksessa.

Lähinnä lippuluukkua 2. kerroksessa oli piirustusnäyttely kiireisestä sisäisestä tarpeesta. Näin taidemaallikon silmiin teoksissa oli vahva Picassomainen leima.


Toisen kerroksen päänäyttely oli Jose Luis Ledesman kahden teeman valokuvanäyttely. Vaikuttavin osa oli 70 – luvun lopun Argentiinan sisällissodan kuvia sisältävät taulut, jotka on tehty kuvaajan maasta salakuljettamista filmeistä. Toinen osa oli epätasainen ajankuva Sisiliasta 80 – luvun alusta tähän päivään. Valokuvat ovat taidemuotona helpoimmasta päästä ja rajusta teemasta huolimatta näyttely oli helppo katsella.




Alakerrassa oli päänäyttelynä Ukrainan Henki. Esillä on kattava otanta merkittävien Ukrainalaisten taiteilijoiden töitä, joita Pärnun museo on systemaattisesti hankkinut jo sodan alkamisesta, vuodesta 2014 alkaen. Suurimman huomion sai Vadym Ishchenkon etnograafiset maalaukset. Tyylisuunta on jonkinsortin naivismi, johon kuuluu myös huomattavan hymyilevät hahmot, joiden onnellisuuden kuvaus vahvistuu, kun tietää taiteen syntyneen maassa, jossa soditaan.





Oma lukunsa alakerran alastontaiteen osaston Apple teemalle, jossa saa uutta mietittävää, missä se hyvän ja pahan tiedon omena on.