Viikko Tel Aviv helteessä heinäkuussa 2022

Idea viikon Tel Aviv visiittiin syntyi harrastukseni, bridgen kautta. Israelin bridgeliitto tarjosi maajoukkuetasoiselle joukkueelle kustannuksia kattavan kutsun tulla pelaamaan heidän suurimpaan tapahtumaan, 54. Tel Aviv bridgefestivaaliin. Joukkueen sai innostettua ja kesäloma tuli buukatuksi pari kuukautta ennen h – hetkeä.

Bridgestä enemmän linkin takaa.

Israeliin ei ole erityisen helppo saapua Suomesta. Lentoja on vain kahtena päivänä viikossa, joista peleihin sopi ainoastaan perjantain tulo ja perjantain poistuminen. Kone saapui hieman ennen puolta yötä. Maassa vietetään laajamittaisesti siestaa perjantai – iltapäivästä lauantai-iltaan, joten sinänsä kätevä junayhteys lentokentältä keskustaan ei ole perjantain saapumisella mahdollinen, vaan on pakko turvautua sapattilisää laskuttavaan taksiin.

Ensimmäinen taksikuski oli jo vastassa terminaalissa. Kyyti olisi maksanut 200 sekeliä. Tallinnassa terminaalissa on vastassa aina pimeät huijarit, niin varmaan myös täällä, eli kiitos ei, etsimme oikean taksin. Sinne oli hyvät opasteet ja pitkä jono. Viiden minuutin jonotuksen jälkeen palasimme etsimään pimeää taksia. Oli jo saanut pokan. Me ei kuljetusta.

Taksijonossa meni reilu tunti, koska yli puolet takseista ajoi sen ohi ja huutelivat kyytiä jalkakäytäville kertoen suunnan, joka oli heidän kotimatkansa suuntaan. Tel Aviv huutoihimme he vastasivat päätä puistellen. Lopulta kyyti saatiin. Kuski puhui hyvän englannin ja ajoi ripeästi kotihotellille hintaan 180 sekeliä. Säästimme tunnin jonotuksella noin kuusi euroa!

Hotellimme, Leonardo Tower, on noin 25 kerroksinen, Tel Avivin ensimmäisen aallon pilvenpiirtäjä. Aulassa oli sekaista ja hotelli oli hukannut varauksemme. Puoli tuntia kinailua ja dokumenttien näyttämistä, jonka jälkeen vielä tunti odottelua. Lopulta saimme hyvät huoneet, mutta ensimmäinen yö alkoi vasta kellon hipoessa kolmea ja aamulla oli pelipäivä. Majoittumisessa oli muitakin pieniä ongelmia. Avainkortit toimivat oikutellen ja hotellin palvelutaso esimerkiksi takseja tilatessa, tai siivouksen osalta oli hyvin vaihtelevaa.

Israelilaiset ovat hyvin ylpeitä omasta Luvatusta Maastaan, mutta länsimaisin silmin Israel on Arabivaltio. Samoja sohlauksia ja epäluotettavuuksia vaihtorahojen kanssa, kuin Tunisiassa, Algeriassa, tai Marokossa. Valtio on vauras, uudet talot näyttäviä, mutta kulttuuri on arabialainen – mielestäni.

Hotellin aamiainen oli erittäin monipuolinen, mutta lihaton. Uima-allas oli pieni, mutta hienosti korkealle sijoitettu. Pieni tuuli piti ilman siedettävän viileänä ja altaassa mahtui auttavasti uimaan. Allasbaari oli auki vaihtelevasti.

Leonardo hotelli sijaitsi Ramat Ganissa. Ramat Gan ei ole Tel Avivia, mutta kun siitä kävelee rautatiesillan yli, niin varsinainen Tel Aviv alkaa. Ramat Gan on jonkin sortin Pasila. Hyvät junayhteydet joka suuntaan, paljon korkeita toimistorakennuksia, mutta ei oikein palveluita.

Yksi palvelu olisi voinut olla ruoka. Minun mielestäni Israelin ruokakulttuuri on huono. Pelipakan ainoa lounasmahdollisuus oli kuiva hodari. Pubiruokana oli kasvispitsaa, tai hodari. Vaihtelevasti avoinna olevista kebabkioskeista sai kebabbia, kuten muuallakin. Hummusta yritin syödä kerran, kun muuta ei sapattina löytynyt. Ei kuulu suosikkeihini. Ns Ala carte ravintola yritti tarjota hampurilaisia, tai leikkeen. Ihan ok, mutta ABC – tasoa kotimaisittain kolmenkympin annoshinnalla. Rannasta sain merianturaa, joka oli hyvää, mutta annoshinta hipoi viittäkymppiä euroissa mitattuna.

Ranta oli kaunis. Erilainen, kuin muualla, koska pilvenpiirtäjät nousivat heti rannan takaa ja Euroopassa usein näkyviä vuoria ei ollut.

Aivan rannan takaa halusin mennä katsomaan Valkoista Kaupunkia, joka tarkoittaa noin 4000 funkkistyylisen talon keskittymää, joka kattaa koko Tel Avivin kantakaupunkia. En tiedä löysinkö kävellen parhaita paikkoja. Joitain kuvia otin. Paremman kuvan Valkoisesta kaupungista sai yhdellä taksimatkalla, kun pitkä ajelu avasi kaupungin arkkitehtuuria. En tiedä onko tämä maailmanperintökohdestatuksen arvoinen, mutta luulen, että statuksella pyritään estämään korjaustarpeisten rakennusten purkamismahdollisuuksia, joille voi olla muuten painetta.

Rannan reunamalta Tel Aviv yhdistyy vanhaan Jaffan kaupunkiin. Menimme vanhaan kaupunkiin ruman takaoven kautta. 

Itse vanhan kaupungin alue oli kaunis. Kuten isoin osa joogaajista, jotka täyttivät tapahtuma – areenan.

Selkeä reissun kohokohta oli päiväretki Jerusalemiin, josta juttu linkin takaa.

Kirjoitin blogin kovin kriittiseen sävyyn, sillä Israel jätti erittäin ristiriitaisen kuvan. Toki olen iloinen kutsusta, Jerusalem on historialtaan aivan erityinen ja matka kokonaisuudessaan erittäin mieleenpainuva. Ehkä juuri siksi, että kyseessä ei ole tavallinen turistikohde, jossa asiat sujuvat tavallisesti.

Bridgeä Tel Avivissa

 

Pian SM – joukkuekilpailun jälkeen tuli Suomen bridgeliiton sivuille ilmoitus mahdollisuudesta osallistua Tel Aviv 54. kilpailuihin. Pari päivää meni miettiessä, sitten lähestyin meidän SM – joukkuemestaruuden voittanutta joukkuetta. Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, mutta pidän ihan mahdollisena skenaariona, että toista mestaruutta ei enää tule, joten nykyisestä kannattaa ottaa kaikki ilo irti. Siis kysyin innostusta lähteä kutsuttuna joukkueena Israeliin pelaamaan. Ensimmäiset kaksi lähtijää löytyi heti, eikä kolmatta tarvinnut kauaa etsiä. Samaa Vilttiketjua, mutta vanhempaa sukupolvea.

Israel maksoi hotellit ja kilpailumaksut. Itselle jäi vastattavaksi lennot ja hotellit pääkilpailujen ulkopuoliselta ajalta. Niille ja peliasuille löytyi sponsori lähellä olevista yrityksistä.

Pelipaikkana toimi Tel Aviv koripallohalli, joka täyttyi pelipöydistä. Kilpailuissa oli pelaajia keskimäärin 250 / kisa, eli noin 120 paria, tai 60 joukkuetta.

Ensimmäisenä päivänä kilpailupaikalle joutui menemään taksilla. Seuraaville päiville kilpailujen järjestäjä oli organisoinut pikkubussikuljetuksen.

Päätavoitteemme, joukkuekilpailun karsinta eteni hävityn avausmatsin jälkeen duurissa. Olimme nousseet viimeiseen A – finaalipaikkaan oikeuttavalle 8. sijalle, kun otteluita oli kaksi jäljellä. Niistä ensimmäinen hävittiin ja viimeisen ottelun tavoitteena oli sijalla 13 b – finaalipaikan varmistaminen. Vastaan asettui lopullisen A – finaalin kolmanneksi sijoittunut Itävallan maajoukkue. Vastinpöydässä tuli yksi systeemivirhe, joka ei vielä pudottanut meitä taistelusta, joka kulminoitui tarjoamaamme slammiin, jota vastustaja ei tehnyt.

2H – 2S – p – 3H

X – p – p – RD

p – 4D– p – 4H

p – 5C – p – 6S

Tiesin 5C jälkeen, että slammi on tosi lähellä, jos partnerilla on kolmen kortin risti. Ei ollut, mutta myös nyt pääsi tilanteeseen, jossa peli on kotona, vaikka risti on 4 – 2 vinossa, jos valtti on tasan. Ei ollut, joten tulos oli -1, kun ruutumaski ei ymmärrettävästi käynyt ja sivukisa odotti.

Sivukisoista paras tulos oli 114 parin kilpailussa 4. sija, jolla ei saanut rahapalkintoa, mutta jonkinlaisen meriitin kuitenkin.

Edellisen slammijaon kortit:

AQxxx

xx

AJxx

Kx

 

x                                                                                                                                               Txxx

KQxxxx                                                                                                                                  xx

xxx                                                                                                                                          Kxxx

Qxx                                                                                                                                         xxx

                                                                  KJx

                                                                  AJx

                                                                  Qx

                                                                  AJT9x

 

Kilpailut pelattiin yhtenä, tai kahtena 24 jaon sessiona. Tulokset tulivat pelipaikalla lähes välittömästi, mutta nettiin niiden saapuminen kesti pitkään. Jakomonisteet olivat kisojen jälkeen saatavilla.

Yhtenä pääpäivänä, keskiviikkona saimme kutsun VIP – aitioon. Coctail – tilaisuudessa esiteltiin kilpailujen järjestelyjen avainhenkilöt, kansainväliset joukkueet, sekä kilpailun ”suojelijana” toiminut maailman bridgeliiton pian väistyvä presidentti Jose Rona. Hänen tilalleen on nousemassa Tel Avivissa asuva ruotsalaislähtöinen Jan Kamras.

Tämä oli ensimmäinen iso bridgefestivaali ulkomailla. Vanhojen hyvien aikojen Hanko – viikossa on paljon samaa. Kokemuksena avartava ja peliteknisesti nöyryyttä opettava. On eri asia pärjätä kerholla, tai kansallisissa kilpailuissa, kuin odottaa menestystä maailmalta.

Jerusalem päiväretkikohteena

 

Viikon Tel Aviv matka sisälsi yhden kokonaan vapaan päivän. Jerusalem on ainakin kartasta katsoen melko lähellä, joten sinne pitää päästä. Yksi ennakkoon alustavasti lupautunut opas ei ollut maisemissa. Hotellilta kuulimme yksityisyrittäjästä, joka hoitaisi kuljettelut 1500 sekelillä. Siis noin viidellä sadalla eurolla. Jos se olisi ollut ainoa vaihtoehto, niin varmaan siihenkin olisi tartuttu. Nyt kuitenkin kannatti etsiä vaihtoehtoisia kulkuvälineitä, joista juna nousi helposti ykköseksi.

Asema oli aivan hotellimme vieressä, joten helteisenä aamuna pääsi hikoilematta asemalle, jonka automaatista oli helppo ostaa alle kymmenen euron hintainen lippu. Ilmastoituja junia kulki puolen tunnin välein. Aikaa junamatka ei ottanut kuin alle tunnin. Alkumatkasta maisemina oli pilvenpiirtäjiä. Puolivälissä kuivahkoa ketoa ja loppumatka pimeyttä, sillä viimeinen kolmannes taitettiin maan alla.

Asemalta ylösnousemisen jälkeen oli pakollinen kymmenen minuutin ihmettely, mistä löytyy taksi, tai paikallisjuna, joka veisi vanhaa kaupunkia kohti. Raitiovaunu löytyi aivan aseman vierestä, eikä sillä ollut muita suuntia, kuin oikea, koska toinen suunta oli tilapäisesti suljettu. Onneksi ostimme liput, sillä ne tarkastettiin lähes heti vaunun liikkeelle lähdön jälkeen.

Viiden pysäkkivälin jälkeen hyppäsimme pois. Jaffan portti ei pysäkille näkynyt, mutta I Love Jerusalem kuvauspiste kyllä. Sen takaa oli helppo jatkaa kohti Jaffan portti ja Jaffa – aukiota.

Torilta lähti monta kujaa. Valitsimme sen, jossa oli opasteet itkumuurille. Suorin reitti oli suljettu, joten Länsimuurille mentiin kaupungin alla olevaa tunnelia pitkin. Tunneliin joutui menemään läpivalaisun kautta. Kaupungin alla on kuulemma oikeinkin laaja tunneliverkosto, mutta siihen emme ehtineet tutustumaan.

Tästä tunnelista noustiin joka tapauksessa aukiolle, jonka länsireunaa rajaa Western Wall, kuten itkumuurin virallinen nimi englanniksi on. Muurille on rajattu omat rukousalueet miehille ja naisille. Paatoksellisesti rukoilevia oli molemmilla puolilla runsaasti. Muurin vieressä oli erillinen rukoushuone, joka oli myös täynnä. Paikka oli niin pyhä, että hieman nolotti olla turistina siellä, mutta emme tosin olleet ainoita.

Seuraavaksi etsinnän kohteena oli Via Dolorosa, jonka halusimme joukkueena kävellä, jotta itse pelaamisesta ei tulisi kärsimysten tietä. Tavallaan outoa olla paikassa, josta on paljon tarinoita.

Via Dolorosalta jatkoimme kohti Damaskoksen porttia. Portin ulkopuolella, kuten Jerusalemissa kaikkialla oli huomattava määrä poliiseja, tai sotilaita melko raskaasti aseistettuna.

Portin ulkopuolella oli Betlehemiin ohjaava kyltti. Sinne olisi ollut reilu kymmenen kilometriä, mutta ilman kulkuvälinettä Daavidin kaupunki jäi katsastamatta, kuten öljymäki, joka olisi myös ollut vieressä.

Ruokailemista varten olisi ollut epäsiistin oloisia katukeittiöitä, joiden lisäksi löytyi yksi ravintola, jossa oli hyvä kebab annos.

Ruokailun jälkeen olisi voinut jo lähteä paluumatkalle, mutta koska on hyvin mahdollista, että olemme Jerusalemissa ensimmäistä ja viimeistä kertaa, niin päätimme vielä jatkaa. Kymmenen minuutin kävelyn jälkeen löytyi Jerusalemin Notre Dame niminen näyttävä rakennus. Aikanaan Vatikaanillekin kuulunut rakennus toimii nykyisin pääasiassa pyhiinvaeltajien boutique hotellina. Piipahdimme vielä avonaiselle ostoskeskukselle.

Tässä vaiheessa askeleita oli hellesäässä jo yli 10.000, joten tiheästi operoivalla raitiovaunulla asemalle ja turvatarkastuksen kautta junaan. Lipunmyyntikoneet olivat valikoivia pankkikorttien ja seteleiden kanssa, mutta pienellä sähläyksellä saimme liput ja minä ehdin jo menemään portista laiturialueelle, kunnes seurueemme 75 – vuotias seniori kertoo reppunsa olevan hukassa. Rahat ja puhelin on taskussa, mutta passi oli repussa. Ensin etsitään lippuautomaattien ympäristö omin voimin, sitten henkilökunnan kanssa. Tai minä en etsi. Minä seuraan toiselta puolelta automaattiovien. Joukkueemme nuorin lähtee vielä etsimään raitiovaunupysäkin ja sen ympäristön, josko reppu olisi siellä. Samoin selvitämme, miten konsulaattiin saisi seuraavana aamupäivänä yhteyden. Loputkin joukkueesta tulee minun kanssani samalle puolelle ja jatkamme kohti laiturille vievää hissiä, jonka ovella syttyy välähdys. Se turvatarkastus. Reppu jäi läpivalaisun jälkeen ottamatta, kun kännykän ja rahapussin sai uitettua ihan portin vierestä ilman valaisua. Siis takaoven kautta takaisin asemahalliin ja kunniakierroksen jälkeen reppu selässä kohti Tel Avivia.

Yksi aamiainen ja kuusi lounasta Pärnussa

 

Yksi aamiainen ja kuusi lounasta Pärnussa

Viime kesänä kirjoitin blogin, viimeistä kertaa turistina Pärnussa, sillä tänä kesälle on jo oma asunto hankittuna. Asunto on, mutta sen luovutus viivästyi, joten sisätilojen osalta koti on vielä melkoinen työmaa. Iso osa kalusteita on vasta tulossa ja keittiö odottaa asentajaa. Ruoanlaittomahdollisuutta ei kotona ole, joten ohessa kuvat ja kokemukset yhden viikon lounaista

Yksi lounas tosin oli Nikolai Lehtlan Tsaarin aamiainen, koska monet lounasravintolat avaavat vasta 12 ja omien aikataulujen takia lounas piti saada 11:30.

Tsaarin aamiainen eroaa english breakfastista papujen korvaamisella suolakurkuilla. Kumpikaan ei ole suuria suosikkejani, mutta 7,00 euron hinnalla sai vatsan hyvin täyteen.

Ensimmäinen varsinainen lounas oli Ruutli – kadun kävelykatuosuuden päässä olevan Ephesus ravintolan lohikeitto hintaan 5,50. Keittoja saa täällä edullisemmin ja joskus myös paremman makuisena, mutta ihan hyvää tämä oli.

Toisen päivän lounas oli edellisen tapaan lounaslistalta. Hospidali – kadulla olevan ravintolan nimi ei painunut mieleeni. Se ei kuitenkaan johtunut annoksesta, Lounas oli härkästroganoff ja maku hyvä. Kasvikset olivat hieman yksipuolia. Hintaa oli tasan vitonen.

Ephesusta vastapäätä oleva VOVA ei tarjoa lounaslistaa, mutta pastalistalta löytyi sopiva lounasannos. Merellinen pasta oli viikon kallein lounas 9.50 hinnalla. Oli se myös laadukkain ja laadun lisäksi tosi hyvänmakuinen.

Viikon edullisimman ja askeettisimman lounaan tarjoili Port Artur 2 ostoskeskuksen Portaal ruokala. Siis ruokala on kuvaava kyseiselle ravintolalle. Linjalta saa valita monesta vaihtoehdosta, maito maksoi joitakin kymmeniä senttejä lisää, mutta ruokailu tapahtui ihan kauniissa miljöössä. Nätimpiä annoksia olisi ollut tarjolla, mutta minun teki mieli näitä neljän euron pelmenejä. Paikassa ei ole mitään vikaa, mutta siinä missä kaikki muut ruokaa tarjoilleet yritykset profiloituivat ravintoloina, niin Portaalilla oli ruokalan leima. Vastaava taso tarjolle panossa on esimerkiksi Pärnun ja Tallinnan linja-autoaseman kahviloissa.

Perjantain lounas syötiin Grillfestivaalien Gruusialaisen kotikeittiön terassilla. Saslikia. Yksinkertaista ja hyvää. Hinta oli 7,00 euroa.

Viikon viimeinen lounas oli Nikolai Lehtlan kanapasta. Hintaa oli 8,00. Maku ok, ilman superlatiiveja.

Neljän päivän kiertomatka Lombardin alueen pikkukaupungeissa kesällä 2022

 

Neljän päivän kiertomatka Lombardin alueen pikkukaupungeissa kesällä 2022

 

Kyseessä on työmatka, joten perinteiset turistikohteet jäivät välistä ja havainnot tehtiin aamuin, illoin ja töiden lomassa. Suomen kesä ei ollut kunnolla käynnistynyt, joten 35 asteen molemmilla puolilla pysytellyt päiväsää tuntui paahtavalta.

 

Lento lähti Helsingistä jo 7:50, joten nukuin edeltävän yön jo Glo – hotellissa lentokentällä. Finnairin siivillä Milanoon ennen puolta päivää. Kuten yleensä minulla Italiassa, ensimmäiset sohlaukset alkavat jo lentokentällä. Viimeksi autonvuokraamon yritti pakko myydä vakuutusta. Nyt varaus puuttui kokonaan ja autojen hinnoittelu vaikutti mielivaltaiselle. Ensimmäisen vuokraamon iso farmariauto olisi maksanut 1600 euroa neljältä päivältä. Toisella jonottamisella hinta puolittui. Kolmannella olisi voinut käydä samoin, mutta sitä ei enää kokeiltu, kun päivä oli aikataulutettu.

 

Malpensan kentältä ei muualle pääse, kuin yhdelle Milanon kehäteistä. Onneksi vielä puolivälisin oikeaan suuntaan. Ainoat ruuhkat olivat vastaantulevassa liikenteessä, joten ehdimme päivän työkohteisiin ajoissa. Illaksi majotuimme Solferinon pikkukaupunkiin.

 

Solferino on täynnä historiaa. Siellä käytiin Italian toisen itsenäistymissodan viimeinen taistelu, jossa Napoleon III johtamat joukot Sardinialaisten kanssa voittivat Itävallan joukot 1800 – luvun lopulla. Haavoittuneiden sotilaiden parissa vieraili myös Sveitsiläinen liikemies Henri Dunant, joka sai näkemästään kimmokkeen perustaa Punainen Risti – järjestö.

 

Sodasta Solferinossa ei ollut enää jälkiä. Vain pieni nukkuva kaupunki, jonka ainoassa hotellissa pääsimme viettämään yön. Hotellin baari oli kokonaan ranskalaisen seurueen valloittama, joten illallista varten jouduimme lähtemään puolen kilometrin jyrkälle maantiepatikoinnille vuorenrinnettä ylös. Ylhäältä löytyi Ravintola Perhonen, jonka nimen takaa paljastui edellisen omistajan suomalainen puoliso. Pitsa oli hyvää ja Garda – järvelle avautuvat maisemat kauniita.

 

Toisen päivän pääkohteemme oli Pozzonovo. Ehdimme sinne juuri sopivasti lounasaikaan. Isäntämme kysyi, pidämmekö kalasta? Myönteisen vastauksen jälkeen saimme yhteistilauksena mereneläväsalaattia ja vihersimpukkapastaa. Minä pidin. Illaksi ajoimme majoittumaan Albergo Alle Aque hotelliin, Lonigoon.

 

Hotelli oli siirtynyt QR – koodillisiin ruokalistoihin, jotka sisälsivät google – translator tasoisen käännöksen mille tahansa kielelle. Itse silmäilin aiemmin ilmeisesti vanhentunutta italiankielistä listaa, jossa alimmaisena oli fritti de mistro, joka olisi ollut paistettuja mereneläviä. Luulin tilaavani tämän, sillä se oli samalla kohdalla listassa. Yllätys oli melkoinen, kun minulle tuotiin iso tartar – pihvi. Onneksi pidän siitä, niin ei tarvinnut Mr Beanin tavoin ryhtyä naudanlihapaakkuja piilottelemaan.

 

Ehkä hyvä, että en tehnyt hotellissa tuhmuuksia, sillä hotellin pitäjä osoittautui oikein vieraskoreaksi. Hänellä oli syntymäpäivä ja sitä juhlittiin samalla hotellin piha-alueella. Kakkua ja muita tarjoiluita oli jäämässä yli, joten pian niitä kannettiin myös meidän pöytä täyteen. Niin Italialaista.

 

Kolmannen päivän työt olivat Ferraran lähellä. Ferraran kaupunkiin pääsin tutustumaan vähemmän, kuin olisin halunnut. Sen vanhakaupunkimainen keskusta on 1300 – luvulta ja loisto on edelleen jäljellä. Ferrara ympäristöineen on maailmanperintökohde.

 

Sellainen on myös Po – joki suistoineen. Tähän pääsimme perehtymään enemmän, sillä työkohteena oli yksi alueen suurin maatila biokaasulaitoksineen. Po – joen suisto sopii erinomaisen hyvin riisin viljelyyn, sillä joen vettä on pystynyt kierrättämään kanavissa riisin viljelyä varten. Nyt joen vedenpinta on seitsemän metriä normaalia alempana, joten kastelua joutuu säännöstelemään. 35 asteen helteet puolestaan vaativat mieluummin tupla – kastelua, joten satojen kanssa voi tulla haasteita. Ilmastonmuutos voi vaikuttaa isoon kuvaan, mutta ihan konkreettisina syinä olivat Alppien tavallista vähälumisempi ja valumisen sijaan haihtumalla kadonnut lumi, sekä sateeton kevät.

 

Illaksi palasimme samaan hotelliin. Nyt ruokatilauksissa ei ollut enää ongelmia. Joukkoomme oli tullut kolme uutta vierasta, joiden kanssa samalla autolla matkustimme viimeisen päivän. Oli mielenkiintoista jakaa, miten paljon maassa aiemmin vierailemattomat pystyivät ammentamaan yhdessä kiireisessä päivässä Pohjois-Italiasta. Valtava, perinteinen teollisuus, organisoitunut maatalous, kaunis Garda – järvi, alppien läheisyys ja näkyminen horisontissa, persoonallinen liikennekulttuuri, pöntöttömät wc:t ja hyvä ruoka.

 

Illalla Finnairin lennolla yöksi Suomeen ja seuraavana aamuna kotiin asti.

Bridgeä Pärnussa

 

Bridgeä Pärnussa

Pärnussa on ihan vilkkaan oloinen bridgekerho. Satunnaiselle matkailijalle peliin osallistuminen on tehty helpoksi, sillä joka maanantai kokoonnutaan Willys Baariin Riia Maanteelle pelaamaan henkilökohtaista. Paria ei siis tarvitse sopia.

Vastaanotto kesäkuisena maanantaina oli iloisen hyväksyvä. Kerholaisten kesken on todella hyvä henki. Keskustelua siivitti nauru. Luulen, että ei minulle, vaikka kovin paljoa en vielä puhutusta Eestin kielestä ymmärrä.

Kello tullessa kuusi pelaajia oli yhtä vaille kolmen pöydän verran. Kotikerhosta tuttu soittelukierros ja kymmenen minuutin kuluttua puuttuva pelaaja oli pöydässä. Kilpailussa oli pöytämäärästä johtuen IMP – laskenta. Luulin heti ensimmäisessä jaossa häviäväni. Vastustaja oikealta ilmaisukahdensi ensin ja tarjosi sen jälkeen viisi ruutua meidän neljän padan päälle uhrauksena omillaan – kuuden kortin värillä. Pari kriittistä korttia istui suotuisasti, joten meidän 4S on tasan kotona ja tähän tuli vain kolme kahdennettua vaarattoman vyöhykkeen pietiä meidän vaaravyöhyke täyspelin päälle. Luulin, että uhraus oli ainoa laatuaan, mutta kaikki muut merkinnät olivat sama sitoumus kahdella pietillä ilmeisesti lähtökorttivalinnasta johtuen.

Pärnussa tarjotaan kovaa. Osasyy tähän on varmaan systeemissä, Rannaruudussa, joka rajattuna avauksena mahdollistaa taktisen tarjoamisen vastauskädestä. Tuloksellisuus vaihtelee. Yhdessä jaossa meitä vastaan kolmas käsi tarjosi 1D avaukseen 2D nollalla pisteellä ja ristimarmicilla. Etenimme tämän jälkeen 3 ristiin, jonka avaaja yritti rankaisukahdentaa, mutta vastaaja pakeni 3D. En ollut silloin vielä perillä tarjouskulttuurista, joten neljän piedin sitoumus jäi kahdentamatta. Tuloksena -200 ja meedeli.

Pelimuotona oli 2 jakoa joka parin kanssa ja vaihdot tehtiin samassa pöydässä nortin pysyessä paikoillaan. Siis kuusi jakoa / kierros. Tämän jälkeen tuloslaskenta ja vihreän hissin logiikalla parhaat ykköspöytään. Toimiva systeemi.

Viimeiselle kierrokselle pääsin ykköspöytään ja kortit istuivat sopivissa suunnissa. Täyspelit tarjoamalla pääsi juuri sen verran plussalle, että tuloksena oli niukka voitto. Samoin sain kutsun seuraavalle päivälle Bum Bum baarissa pelattavaan parikisaan.

Kutsuja teki tosin oharit, mutta sama oli tehty kerhon yhdelle aktiiville, joka kysyi minua pelaamaan. Tämä sopi. Systeemiksi Rannaruutu. Sangin siirrot varmistin, muuta ei ehditty sopia. Pärnun kerhon taso on oikein vertailukelpoinen Suomen kerhoihin. Tässä peli-illassa tosin vastustajat eivät kunnostautuneet juuri meitä vastaan. Yksi revokki, useampi kiinniotettu ylitarjoaminen ja laiskoja puolustuksia. Meillä oli kolmen kierroksen jälkeen 70/90 pistettä, eli olimme voittamassa kisaa, vaikka emme osallistuisi enää viimeiselle kierrokselle.

Viimeinen kierros ei enää sujunut. Partneri päätti avata sinänsä hyvällä 14 pisteen kädellä vahvalla ristillä norttina. Vastustaja kahdensi näyttäen ristejä. Tarjosin positiivisen hertan ja luulin tekeväni TPV:n. Partneri näytti padalla värinsä. Improvisoin 2C tarjouksen pitääkseni sarjan etenevänä mahdollisimman edullisesti. Partneri näytti ruudulla toisen värin, johon jatkoin 2H, koska minun näkemykseni mukaan meillä voi olla isoslammi vielä kolmessa valttivärissä. Olisi ollut myös sangissa, mutta tämä jäi löytymättä, kun partneri passasi. 12 tikkiä ja merkintä omalle puolelle. Sillä ei ansaitusti saanut pisteitä, koska vertailutulokset olivat herttatäyspelejä ja ruutuslammi. Jo kuudella sangilla olisi saanut topin.

Vaikka katastrofijakoon ei ollut kiva lopettaa, sovimme jo jatkopeleistä, kun vaan maisemissa pysyn. On tosi iso etu, kun kakkoskodin lähellä pääsee harjoittamaan harrastustaan.

 

KQTxx

Q

AQJTxx

x

 

 

AJ

AJTxxx

KTx

Ax

 

1C – X – 1H – p

1S – P – 2C – X

2D – P – 2H

.