White Turf St Moritz helmikuu 2012

Opintomatkalla St Moritzin White Turfissa helmikuussa 2012

Virallisesti tämä on opintomatka. Töihin sitä ei sellaisena ilkeä edes esittää. Eli kyseessä on elämysmatka kaveriporukalla maailman legendaarisimpaan jääravitapahtumaan, White Turfiin, Sveitsin St Moritziin.

3.2.

Perjantaina keräännymme puolilta päivin Helsinki – Vantaan lentokentälle kukin omista suunnista. Muutamat neuvoa antavat ja Air Berlin sai vastaanottaa iloisen joukon matkustajia. Lento sujui ongelmitta. Sveitsin julkinen liikenne on suunniteltu rautatieverkon varaan. Hyvänä osoituksena tästä on kaukojunien pysähtyminen lentokentällä. Oikeaan suuntaan lähtevä juna löytyi helposti. Aivan yhtä helposti ei onnistunut lippujen hankkiminen, mutta tyhmää näyttelemällä ja sopivalla röyhkeydellä sekin hoitui.

Ilomieli nousi pian liiaksi, eikä kenelläkään meistä ollut enää varmuutta siitä, millä asemalla piti junaa vaihtaa. Nopealla kansanäänestyksellä teimme päätöksen nousta mahdollisimman pian pois, sillä kiskobussin suunta oli meistä poiketen selvästi väärään suuntaan.

Junasta poistumisen jälkeen olimme meille tuntemattoman pikkukaupungin asemalla, vailla tarkkaa etäisyystietoa St Moritzista. Se ei kuitenkaan estänyt aktiivista ja monikielistä tinkimistä taksiyrittäjien kanssa meidän loppumatkan järjestämisestä. Heti toisen kuljettajan kanssa pääsimme yhteisymmärrykseen.

Kokeneina matkaajina verovapaita nesteitä oli hankittu, joten pienet hidasteet matkanteossa eivät tähän asti olleet latistaneet tunnelmaa. Noin tunnin taksimatkustamisen jälkeen sekin ongelma oli eskaloitumassa. Eläkeikäinen kuljettajamme ei suppean sanavaraston saksaamme, tai englantia ymmärtänyt, mutta selkeällä suomella esitetty toivomus votkaryypyistä toi toivotun lopputuloksen. Pian ikämersu kaartoi pienen tavernan pihaan. Hiljaisen baarin emäntä kaivoi tiskin alta stolishnaja pullon ja joukkueemme sai nestetankkauksen. Loppumatka jatkui korkeiden kinosten keskellä mutkitellen kohti päämäärää. Yksi ryhmämme jäsenistä oli saapunut perille jo päivää aiemmin ja oli opastamassa meidät kohti kotihotellia.

Hotellilla, tai hotellinkaltaisesti hinnoitellulla B&B majapaikalla tapahtui nopea huonejako ja nukkumaanmeno.

4.2.

Melko varhainen aamiainen. Oppaan roolin ottanut jäsenemme oli selvittänyt valmiiksi välinevuokraamon sijainnin ja reitin laskettelualueelle vievälle köysihissille. Pidin välinevuokrausta vain kalliina, enkä törkyhintaisena, mutta tämä johtui saamastamme 50% alennuksesta, joka koski myös laskettelulippuja. Suhteita kannattaa olla joka suuntaan…

Aurinko oli jo korkealla meidän saapuessa 1800 metrin korkeuteen, josta tuolihissit alkoivat viedä pitkää laskettelutaukoa pitänyttä ryhmäämme ylöspäin kohti lasketteua. Tuolihisseiltä oli hienot maisemat. Jonoja ei juurikaan ollut, paitsi silloin kun esitimme itse mahalaskun hissiin noustessa, jolloin laitteet jouduttiin pysäyttämään pitkältä tuntuneeksi pariminuuttiseksi. Kotimaassa olisi hävettänyt, nyt nauratti.

Rinteiden huipulla oli ilmeisesti helikopterilla rahdattuja muutamia loistoautoja mainostamassa itseään. Laskettelualue oli hienosa kunnossa. Keskellä rinteitä oli ravintoloita, joissa oli väkeä rinnettä enemmän. Hittituotteita olivat gluvein ja vehnäolut. Kumpikaan ei kuulu suosikeihini, mutta 

maassa maan tavalla.

Helpon oloisten punaisten rinteiden jälkeen kävimme laskemassa pari mustaa rinnettä. Eivät ne mitään erityisen haastavia olleet, mutta laskettelu-ura oli melko kapea ja ulosajoa olisi seurannut fataali pudotus. Rinteet olivat hienot. Niin hienot, että ne, jotka puhuvat, että St Moritzin valtaava JetSet väki ei edes tiedä, miten hienon rinteen alla aikaansa viettää, ovat oikeassa.

Myöhäiselle lounaalle, tai tosiasiallisesti päivälliselle suuntasimme pitseriaan keskustan laidalle. St Moritz on ensikertalaiselle hassu paikka. Pikkuputiikeissa on kalleinta muotia, koruja ja kelloja myyviä liikkeitä. Korut näyttävät samalta, kuin etelän turistikohteiden kiertävillä kaupustelijoilla, mutta hinnat ovat usein kymmenissä tuhansissa euroiksi muutettunakin.

Päivällistä menimme sulattelemaan kokonaan lumesta kyhättyyn terassiravintolaan. Siellä iskostui suunnitelma illanvietolle. Kerran täällä vaan ollaan, joten illaksi Kempinski – Hotellin viiden tähden palveluihin tutustumaan. Pukukoodi oli smart casual, jota tulkittiin kuitenkin hieman väljästi. Samoin tupakointi oli kiellettyä, mutta sikaria sai polttaa, kunhan sen osti heiltä. 40 euron drinkki kädessä ja 80 euron sikari suupielessä pääsi jo virittäytymään tunnelmaan, josta herran elämä ei ole kaukana.

5.2.

Matkan pääpäivä. White Turf jääravitapahtuma on järjestetty vuodesta 1907 alkaen. Kylän alapuolella olevan järven jäälle on aurattu rata ja rakennettu melko hulppeat puitteet oheispalveluille. Kilpailujen aikataulu mukaili normaaleja ravikilpailuja. Palkintotaso oli hyvä, mutta kilpailevien valjakoiden taso ei niinkään. Tosin poikkeavat varusteet ja olosuhteet tekevät suoritusten arvioinnista vaikeaa.

Yleisön havainnointi oli sen sijaan helpompaa. Aidan vieressä oli jonkin verran tavallista väkeä seuraamassa tapahtumaa, mutta alueelle rakennetuissa Vip – tiloissa oli enemmän minkkiturkkeja, kuin kotimaisissa jääraveissa karvalakkeja. Ravimakkaraa ei ollut myynnissä. Kaljaa oli saatavilla, mutta lukumääräisesti enemmän taisi kauppaa tehdä 20 euron hinnalle hinnoitellut samppanjalasilliset.

Jääravipäivän jälkeen kävimme päivällisellä rannan tuntumassa olevassa tavallisen oloisessa ravintolassa. JetSetin vaatimukset oli huomioitu listalla. Päivälliseksi söimme suosituksesta kengurua, joka oli paikan yleiseen hintatasoon jopa edullista.

Illanviettoa varten meille oli suositeltu Pava & Friends niminen viiniravintola. Paikka oli tunnelmaltaan intiimi. Tarjolla oli erittäin laaja valikoima punaviinejä, jotka myytiin pulloittain. Hintataso oli kohtuullisesta kohti kohtuutonta. Juomien kylkeen tarjottiin pikkusuolaista enemmän kuin ehti syömään. Tämä selittyi sillä, että ainakin naapuripöydissä turkkiin sonnustautuneet rouvat antoivat tippiä tarjoilijoille sellaisina summina, että voisi olla kannattavaa maksaa tarjoilemaan pääsemisestä, kuin vaatia siitä vielä palkkaa.

Ilta jatkui tästä enää kotihotellimme aulabaarissa.

6.2.

Kohtuuttoman varhainen herätys. Pakkaamme kiireellä matkalaukkumme ja kävelemme alas juna-asemalle. Raiteita ei liikaa ole ja ainoa asemalle saapuva juna on se, johon onnistuneesti nousemme. Matka alkaa iloisesti jutellen, mutta oppaamme jatkaa kesken jääneitä uniaan. Hänen herätessä syntyy keskustelu tilanteen perkelöitymisestä. Junaa olisi pitänyt vaihtaa jo pari asemaa sitten ja nyt olemme menossa kovaa vauhtia kohti Itävallan rajaa. Mobiilidatan aktiivisella käytöllä ja eri rautatieyhtiöiden sivuja tutkimalla löydämme uuden järjestelyn, jolla saatamme ehtiä lennolle Zurichiin. Seurueemme seniori osaa lohduttaa, ettei meillä ole mitään hätää. Junan käsinojiin kirjoitetun ratakartan mukaan ollaan vain pari senttiä liian pitkällä, eikä pikkuasioista kannata hermostua.

Rauhallisuus palkitaan ja pääsemme lopulta oikealle reitille. Lentokentällä meillä on lopulta kiire, mutta ei paniikkia kirjautua oikealle lennolle kohti kotisuomea.