Kaikki näytti vielä hyvältä parkkipaikkaa etsiessä. Jokaisella oli oma tehtävä ja tarkoitus oli olla 15 minuutissa hissijonossa. Kaikki tarvikkeet kamelia muistuttavana rahtina vuokraamoon ja lipunmyyntiasemalle. Vanhin pojista unohti lasit ja ryntäsi hakemaan pian niitä autolta. Löytyi. Sen jälkeen nuoremmalta oli monot hukassa. Sama 200 metrin sprintti parkkipaikalle. Ei löytynyt. Vanhimman pojan käsitys kaikkien hiihtotarvikkeiden pakkaamisesta oli 3 sukset, 3 sauvat ja kahdet monot. En ollut erikseen neuvonut, että myös pikkuveljen monot kuuluvat pakollisiin varusteisiin.
Tässä kohdassa paljastui, että allekirjoittaneella ei ole mukana mitään henkilöllisyystodistusta, joka on vuokraamisen ehto. Onneksi heillä on pitkä rekisterihistoria, sillä olin vuokrannut jotain kolme talvea sitten, joten saatiin pojalle vuokramonot. Törkyhinnalla, samalla rahalla saa uudet käytetyt tori.fi palvelusta. Valittiin monot ja saatiin sovitettua suksien siteet uudelleen. Tosin monohukkauksen uhri, pikkuveli toi ensin säädettäväksi 2 uutta monoa ja yhden suksen, mutta toisen hakeminen kunniakierroksella ei tuntunut enää missään.
Sitten oli uudelleen allekirjoittaneen vuoro. Puhelin oli hukassa. Onneksi isoveli löysi sen autosta ja sen jälkeen olimmekin jo valmiita kohti hissiä, jonne ei vielä ollut tullut kohtuutonta jonoa. Syynä oli sääolosuhteet, jotka pitivät huolen, että koko päivänä ei olisi jonoja. Varsinkin huipulla olevat asemat piti ottaa enemmän kokemuksena, kuin nautintona. Pakkasta oli alle 10 astetta, mutta tuuli ja sen nostattama lumimyräkkä oli paikoin tosi kovaa.
Laskemaan kuitenkin pystyi. Seuraavana päivänä sää oli puolestaan erinomainen. Pakkasta pari-kolme astetta, tyyntä ja aurinkokin pilkisteli. Molempina päivinä kierreltiin eri rinteitä. Isoveljen suosiossa oli helpot metsäreitit varsinaisten rinteiden välissä. Pikkuveli piti pienistä hyppyreistä. Itse laskin mieluiten tavallisia rinteitä. Mieluiten niitä, missä on tilaa, jotta heikommallakin osaamistasolla voi laskea kovaa, vaarantamatta muiden terveyttä.
Etelärinteillä oli varsinkin jälkimmäisenä päivänä lähes kuvauksellinen keli. Tämän innottamana jopa selfie.
Pikkuveljen suosima, hauskasti sijaintia ja tv - sarjaa mukaillen nimetty South Park näytti tältä. Ihan idyllistä, mutta isompien ja pienempien hallitut ja holtittomat hyppelyt on kaukana kuvan tunnelmasta. Parkin toteutus on hyvä. Pikkunappuloista pro - laskijoihin kaikilla oli kivaa samoissa puitteissa - kunhan valitsi oikean hyppyrin.
Maailmacup kisarinne piti päästä kaikkien laskemaan. Hirvitti, sillä ei niitä rinnekertoja nyt niin kovin paljoa ole. Paluumatkalla olisi kuitenkin harmittanut, joten hellyin lupaan ensin pikkuveljelle. Isoveljen oli pakko tulla perässä. Sitaatti korkeimman kohdan huipulla oli - ei tämä näin pahalta alhaalta näyttänyt. Me selvisimme jos ei laskemista, niin alastulon kunnialla, toisin kävi meidät ohittaneelle hurjapäälle, jolle tarvittiin kaveriapua suurempaa helppiä. Onnistumisen elämys laskuta näkyy kuvasta seuraavan nousun alla.
Alla vielä muutama kuva, miksi kyseessä on maisemaravintola:
Tänään oli viimeinen laskettelupäivä, joten lupa oli sinnitellä rinteissä niin pitkään, kuin kunto kestää. Silti 17.15 kaikkensa antanut joukkue siirtyi kotimatkalle, josta vielä yksi kuva Totovaaran ja Ylläsjärven välistä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti