Lapakiston syyskuu - Nastola

Otsikoksi oli tarkoitus tulla Lapakiston ruska. Tienvarret näyttivät kauniilta vielä 5 kilometriä ennen Lapakistoa, mutta itse luonnonsuojelualueella ruskaa ei näkynyt. Osa lehtipuista oli pudottanut tasaisen ruskeat lehtensä, osa sinnitteli yksivärisiä lehtiä yhä ylhäällä. Maakasvillisuus sinnitteli vielä vihreidensävyissä, joten olimme ruskan suhteen väärään aikaan paikalla

Lapakisto on kaunis paikka. Lisäksi tällä(kin) kertaa päivälenkiksi valitsemamme sammalistonpolku on helppo, mutta maisemiltaan mukavan vaihteleva käveltäväksi. Lapakisto on hieman liian lähellä kotiamme. Siksi sitä ei meinannut edes löytää. Kuka nyt takapihalleen menisi eväsretkelle...

Parkkipaikkoja on parille kymmenelle autolle. Paikoituksen käyttöaste on yleensä melko hyvä, mutta aina on ruutu löytynyt myös meille. Heti reitin alussa on hyvä grillauspaikka ja mahdollisuus ajanviettoon rauhallisissa ja kauniissa maisemissa

Sammalistonpolku kiertää ensin Lapakiston reunaa. Pienen metsäsiirtymän jälkeen tullaan toiselle, hyvin samannäköiselle pikkulammelle, Sammalistoon, jonka luona olisi toinen grillipaikka. Molemmille grillipaikoille on toimitettu kunnan? puolesta puita. Myös siisteydestä on pidetty huolta.

Reitin viimeinen parikilometrinen on vanhaa metsäautotien pohjaa. Siis alkumatkan tavoin helppoa kulkea, mutta maisemiltaan verraten tylsää. Lenkin kokonaisaika ilman pysähdyksiä oli hieman reilu tunti. Luontoa tarkkailemalla, tai ruokahuoltoon panostamalla täällä saisi kyllä aikaa kulumaan paljon pidempäänkin.

Mökkeilyä Tapojärvellä

Viikon loman teema oli lapsien perehdyttäminen Länsi-Lapin luontokohteisiin. Patikointi tekee hyvää myös omille kuntoilualoitteille. Lopputulemana oli viidessä päivässä vajaa 40 kilometriä patikointia lähes pelkästään mukavassa säässä ja maastossa. Osa reiteistä oli keskivaikeita, osa helpompia. Koko nelihenkinen joukkue jaksoi fyysisesti raskaat päivät hienosti ja kaikilla oli kivaa.

Yksi kohokohdista oli kuitenkin mökkeily ja saunominen Tapojärven mökillä. Alla kuvamateriaalia viikon varrelta.

Aamuvarhaisella Lappi jää taas taakse. Olisi kiva ehtiä kaamoksella uudelleen. Ellei silloin, niin viimeistään keväthangille. Lasten kommenteista päätellen joukkueen pääluku ei ole ainakaan laskussa

Äkässaivo ja Varkaankuru

Viimeinen patikointipäivä Tapojärven mökiltä käsin. Päivä piti rytmittää siten, että iltaan päästään hiljentymään ajoissa. Kivaa katseltavaa piti silti keksiä. Kombinaatioksi edellisistä keksimme käydä ensin kolmen kilometrin helpon patikoinnin Äkässaivolla ja sen jälkeen Varkaankurulla.



Äkässaivo on ilmeisesti bussilastein Ylläkselle tulevien, nelikymppisen silmin mummojen suosiossa, sillä heidän bussejaan oli parkkipaikalla monin kappalein. Samoin tosin myös muita autoja. Reitti on helppo ja se soveltuu hyvin lapsille, vanhemmille ja isovanhemmille. Puolentoistailometrin päässä parkkipaikasta on iso siirtolohkare, seita. Neiti 10v löysi siitä kasvonpiirteet ja hän innostui kovasti taronoista saivokansasta. Itse saivo on edellispäivän Pakasaivon jälkeen - ei edes pikkuveli, vaan pikkuserkku - kaliberia. Kalastuksesta kiinnostuneelle 11 - vuotiaalle reitin kalastuksesta kertovat infotaulut olivat mieluisia.

Eväiden syöntiin reitillä olisi ollut paljon paikkoja. Meillä ne jäi autoruokailuksi siirtymätaipaleelle kohti Varkaankurun lähtöpistettä.

Varkaankuru on helppo luontoreitti aivan Kellokkaan takana. Ensin laskeudutaan alas kuruun ja kävellään vilkkaasti virtaavaa puroa vasten pikku hiljaa ylös. Sen jälkeen voi ihailla ihan kaunista putoista ja jatkaa takaisin lähtöpisteelle. Ruska oli tällä reitillä parhaimmillaan. Ei tästä Lapin vaelluksen highlightia saa, mutta kivasti tämä täydensi koko aiemman viikon reissuamista.

Kellokas, Pakasaivo ja Tapojärven ympärisoutu

Kaksi pitkää vaelluspäivää on takana. Ensin kuuntelin hienovaraisia vihjauksia, sitten selkokielisempiä. Olisi kiva viettää kevyempi päivä. Suunnitelmissa ollut Levin Geologinen polku ei nettipalautteen mukaan ole mikään järisyttävä elämys keskimäärin epäonnisesti laskettelurinteen reunoja patikoineelle. Siis perheen palautteeseen kannattaa reagoida.

Luontokeskus Kellokas on lähtöpiste monelle vaellusreitille. Se on kuitenkin myös monipuolinen Lapin kulttuurin esittelypiste. Vaihtuvat taidenäyttelyt olivat vaihtuneet hiljattain. Pääsalissa oli Maija Vanhatapion Ylläsaiheisten taulujen myyntinäyttely. Teema oli etukäteen kiinnostava, mutta taulut eivät erityisesti puhutelleet. Varmasti ihan laadukkaita, mutta kaikesta ei voi pitää.

Takahuoneessa oli Ylläksen kahdeksan vuodenaikaa näyttely. Olimme onnekkaita, kun teoksista kirjaa tekevä puuhamies oli itse paikalla. Hän jutteli kuvauspaikoista ja kirjan syntyideasta. Ennakkotilauksella saa nimikoinnit ja signeeraukset. Kohderyhmä kuvakirjalle ei ole suuri, eikä leipä tällä bisneksellä leveä, mutta jo tuota palveluasennetta tukeakseni aion teoksen tilata. Valitettavasti kaikki aikomukseni eivät realisoidu, mutta silti aion.

Kiinteänä näyttelynä alakerrassa on parin sukupolven takaista alueen elämää kuvaava Meän Elämää näyttely. Alkuperäiskielellä esitelty informaatiopaketti ei sanallisesti auennut meidän 10 – vuotiaille, mutta näyttely tekemisellinen osuus kiinnosti. Loistavaa palvelua vastikkeettomaksi.

Maksuton oli myös pihan Savottamuseo, joka esitteli tukkilaisaikojen arkieloa. Herra 11 v oli näyttelyn jo nähnyt ja neiti 10 v ei erityisesti innostunut, joten tyydyimme läpikävelyyn, mutta se ei ollut näyttelyn, vaan informaatioähkyn vika.

Kotimatkalla ajoimme Pakasaivolle. Lapin 2. syvin järvi on valtavan kaunis. Joskus paikalla on ollut myös kotakahvila, joka oli nyt purettu. Se ei suuri haitta ollut, mutta purettuna oli myös Järveä päädystä, eli parhaalta paikalta esittelevän näköalapaikan tikkaat. Kyllä sinne pääsi myös ilman niitä. Silti tahallinen rikkominen moottorisahalla ihmetyttää. Tälle varmaan on selitys, mutta silti kysyn, miksi? Pakasaivo oli kaunis, kuten aina. Ruska parkipaikalta saivolle kävellessä oli kukkeimmillaan.

Reissun jälkeen iltapäivä eteni lepäilyn ja ruokailujen merkeissä. Illaksi oli lapsille jo pitkään ohjelmaksi puhuttu Tapojärven ympärisoutu. Soutelu kauniissa maisemissa ilman ohjattuja aktiviteetteja oli kuitenkin enemmän aikuisväen mieleen. Näissä maisemissa silmä lepää.

Taivaskero, Pallas

Miksi me ei ole käyty täällä aiemmin? No, en tiedä, mutta viimeistään kysymystä kuullessa tulee vakuuttuneeksi, että tämän päivän patikointi oli onnistunut.

Taivaskero valikoitui päivän tutustumiskohteeksi osin siksi, että pidän Pallaksen maisemista aiempien tekemisten perusteella ja Erä – lehden oppaiden TOP5 listoilta löytyi Taivaskero suosituksena.

Menomatkalla mökiltä Pallaskerolle pysähdyimme Äijäkoskelle. Yksi Tornionjoen kauneimmista koskista kuohuu ihan valtatien vieressä, joten tutustuminen oli helppo toteuttaa.

Matka jatkui kohti Pallasta. Tuttu luontokeskus löytyi helposti. Parkkipaikka oli täynnä, joten reiteillä oli paljon porukkaa. Rekisterikilpien mukaan he olivat lähes kaikki suomalaisia. Ensivaikutelmana yllättävää, sillä usein patikointireiteillä tapaa paljon muita kansalaisuuksia. Tosin juuri ruska ei ole se juttu, jota lehtipuisemmasta Keski-Euroopasta kannattaa tänne tulla katsomaan.

Jo Taivaskeron kierroksen lähtöruutu sijaitsee puurajan tuntumassa, joten maaruska on se, jota katsellaan – jos katsellaan. Ihan reitin alussa ruskaa löytyi runsaasti, sitten reitti muuttui kivisemmäksi – tosin vain konkreettisesti, ei kielikuvallisesti.

Heti reitin alussa näkyi alkuperäisen, 2. maailman sodan loppuvaiheessa tuhotun Pallas – hotellin perustukset. Reitin oikealla puolella näkyi poroaitauksia, mutta niiden lähempi tutustuminen oli sijoitettu Palkaskeron reitille. Reilun kilometrin melko jyrkän kapuamisen jälkeen pidimme minitauon. Tältä tauolta näkyi hienosti ”kuilu”, joka on reitillä noin 6km kohdalla, siirryttäessä Taivaskerolta Laukokerolle.

Tauon jälkeen reitti nousi jyrkkänä, mutta helposti kuljettavana jatkuvana ylämäkenä, kunnes Taivaskeron laki tuli saavutetuksi. Reittiopasteita oli riittävästi, mutta juuri tänään vaellus olisi onnistunut kanssavaeltajia seuraamallakin. Tosin yksi vastaantulija oli tulossa 55km päästä Hetasta, joten perässähiihtämisessä olisi riskinsä…

Jo Taivaskerolle noustessa maisemat avautuivat huikeina joka ilmansuuntaan. Kuviin kokonaisuus ei valitettavasti koko upeudessaan tallennu. Lähikuvia kameralla voi hyvin ottaa, joten kuvassa on 1952 olympiatulen sytytyspaikka, joka on Taivaskeron korkeimmalla kohdalla. Athenos – vuorella en ole käynyt, mutta mielestäni Suomen Olympialaisten tuli sytytettiin vähintään arvoisellaanpaikalla.

Matka jatkui Taivaskerolta alas ja sitten ylös Laukokeron laitaa pitkin. Laukokerolla näkyi kymmenittäin poroja. Osa niistä oli jo vaihtanut kauniin, puhtaan valkoisen talvikarvan. Laukokeron laelta reitti jatkui jyrkkää alamäkeä hiihtohissin uraa pitkin kohti Pallas – Hotellia.

Syön vuodessa noin 4 munkkia, joten siihen nähden jokaisen Pallas käynnin perinteeksi muodostunut munkkikahvi maistui pitkän vaeltamisen jälkeen taas hyvälle. Ennakkotiedoissa kehotettiin varaamaan vaellukseen 3 tuntia. Meillä meni 4 tuntia ja vartti. Vauhtimme oli verkkaista ja pidimme pari lyhyttä taukoa. Silti kolmen tunnin aikaestimaatti on hyväkuntoisille ja maisemia vauhdissa tarkkailevia varten.

Tämä oli kokonaisuudessaan yksi onnistuneimmista patikoinneistamme. Yksi ratkaiseva tekijä siihen 

oli hyvä sää. Näkyvyyttä piisasi ja lenkki oli turvallinen. Sateisella, tai sumuisella säällä jää paljon näkemättä ja reitti voi olla paikoin jopa vaarallisen liukas.  

Ohessa vielä Sport Tracker - sovelluksen piirtämä korkeuskäyrä reitiltä. Sen analysoinnin jälkeen tulin siihen tulokseen, että reitti olisi voinut sopia meidän kunnolle paremmin toisinpäin kierrettynä. 

Aakenustunturin luontopolku

Kävimme Totovaaralla vaeltelemassa kolme vuotta sitten ja tykästyimme siellä olleeseen luontopolkuun. Halusimme samalle reitille uudelleen. Netti ei helposti tarjonnut informaatiota keksimilläni hakusanoilla. Tunturit ja suot ovat kuitenkin varmuudella paikoillaan, joten kyllä reittikin siellä on.

Matkalla pysähdyimme Luontokeskus Kellokkaassa, koska siellä on seinällä iso alueen kartta, johon on merkitty vaellusreitit ja etäisyydet. Reitti näytti tutulta ja etäisyydet sopivilta kahden aikuisen ja kahden kymmenen molemmin puolin olevalle lapselle päiväpatikointiin.

Parkkipaikalle asti kaikki sujui suvereenisti. Samoin onnistuivat reppujen sisällön tarkastelut ja vaatetuksen optimointi. Sää oli mitä mainioin. +10 astetta ja aurinkoista. Puoli kilometriä yhdyspolkua johti reittiopasteille. Opasteilla muistui mieleen aiempi käynti. Suunnitelmissa oli silloin kulkea Joutsenpolku, mutta silloin vaihdoimme lennossa pidemmälle luontopolulle.

Siis joutsenpolkua pitkin eteenpäin ja etsimään sieltä liittymää toiselle luontopolulle. Virhe. Joutsenpolku on erittäin kostea ja hoitamaton. Sen lisäksi se on miltei kulkematonta maastoa. Tuskin sieltä olisi löytynyt myöskään liityntäkohtaa etsimällemme polulle. Siis kävelimme opasteen suuntaan puolitoista kilometriä rumassa ja märässä vanhan metsäautotien pohjassa eteenpäin ja kosteuden käytyä ylivoimaiseksi, niin takaisinpäin. Aikaa kului yli tunti ja jalat kastuivat kunnolla. Juu, ei näkynyt ruskaa, eikä yhtään ilmestystä Lapin kauniista luonnosta.

Periksi ei kuitenkaan anneta. Ainakaan heti. Sen verran vielä säätöä alkuperäiseen suunnitelmaan, että lähdetään luontopolille ”väärinpäin”. Siis patikoimaan ensin ylös Aakenustunturia ja sen Vasalakea. Tämä siksi, että näkisimme ainakin sen merkittävimmän maamerkin luontopolulta, jos voimat eivät enää riittäisi koko kierrokseen. Uhkaavalta vaikutti, sillä patikointiin ja sohlaukseen tottumaton juniorikaarti ei kiljunut puolijyrkkää rinnettä ylös kavutessa riemusta.

Vasalaki saavutettiin kuitenkin noin tunnin ylöskapuamisen jälkeen. Pikkueväät korkeimmalla kohdalla. Ylläksen ihastelua ja pieni lepotauko tekivät hyvää. 

                                      

Tämän jälkeen jatkaminen kohti Porokämppää sujui ilman kyseenalaistuksia. Pitkospuinen alamäkiosuus sujui vauhdilla. Kämpällä oli paljon porukkaa, joten jatkoimme pysähtymättä poikki Ylämolosjänkän. Suoalue oli juuri niin kaunis näkymiltään, kuin muistelimme.

Suoalueen ylityksen jälkeen söimme loput eväät ja lähdimme luontopolkua eteenpäin metsässä kulkevaa polkua pitkin. Hassua, että suoalueesta alaspäin oleva metsä oli melko kuivaa käveltäväksi. Parhaimmillaan maaruska esittäytyi kauniina. Ilman erityisiä kameroita se ei valitettavasti tallennu kuviin koko mitassaan. 

Käveltävää oli vielä jäljellä kilometrikaupalla. Viimeiset reilut kolme kilometriä oli vanhaa metsäautotien pohjaa, joka ei maisemiltaan erityisesti vakuuta. Reitti oli myös osin hyvin märkää, eikä tällä osuudella ollut pitkospuita. Muutenkin pitkospuut olivat reitillä osin huonossa kunnossa, mistä reitin päättyessä myös kyltillä ilmoitettiin.

Tässä kohden alun sakkokierros rupesi muistuttamaan itsestään. Nyt olisi kiva olla jo autossa matkalla mökille, jotta voisi ryhtyä haaveilemaan iltasaunasta. Luontopolun loppuosa on ilmeisesti latupohjaa Ylläs – Levi reitille. Kohtuullisella mielikuvituksella pystyi kuvittelemaan kaikkialle lumipeitteen. Tänne minä tulen ensi talvena hiihtämään.