Calamorro – Miranor del Lobo – Torremolinos patikointi

Tämä patikointi on tehty Pentti Korpelan Aurinkorannikon patikkareitit kirjan reittiä 27. pitkin.

Patikointipäivä alkoi varhaisella herätyksellä. Reppu lähtökuntoon ja nilkkaa tukevat Adidakset jalkaan. Vielä viimeisenä varmistuksena tarkistan Benalmadenan köysiradan aikataulun. Hyvä, että tarkistin, sillä se avautuu vasta 11.00 ja minulla olisi ollut valmius odottaa ensimmäistä nousua jo 8.30.

Sen verran myöhäinen startti harmitti, että otin asiakseni olla Teleferricon ensimmäinen asiakas. Meni vain stilistisesti pieleen. Avautumista odottelevat mummot oli helppo pitää kurissa, mutta takaovesta pääsi alamäkipyöräilyä harrastava kanta-asiakas etuilemaan. Siis toisena kohti rinnettä.

Sää oli lähtöasemalla ja Calamorron huipulla mitä mainioin. Näköalatasanne ei silti ollut yhtään kuvauksellinen, sillä sen ja lähtöruudun välissä, rinteen puolivälissä oli tuuhea pilviverho, jonka läpi näki melko hyvin, mutta kuvat olivat sumeita. Niimpä kuvituskuva on lainattu viime vuodelta.

Patikointireitin alkupiste on ihan näköalatasanteella. Opaskirjan mukaista Burro – kylttiä, tai pilttuita tosin ei enää ole. Padin karttaohjelma osaa gps – koordinaatit, joten lähtöruutu oli helppo varmistaa. Reitin alku oli alaspäin viettävää betonitietä. Ihan ensimmäisillä sadoilla metreillä vastaan tuli viiden vuorikauriin ryhmä. Kesyjä olivat. Hyppäsivät muutaman metrin sivuun ja jäivät uteliaina tuijottamaan. Oli kivaa.

Reitin ensimmäisessä checkpointissa, Puerto de las Ovejasilla oli opasteet kirjan mukaisesti ohjaamassa. Toisella rastilla, Puerto del Vientossa, kyltitys oli vaikeasti tulkittavaa. Tarkistin yläoikealle lähtevän reitin oikeaksi padin avulla. Reitti pysyi lähes tien levyisenä ja helppokulkuisena. Jo vajaan puolen tunnin kuluttua aloituksesta oli edennyt Mirador del Lobon näköalapaikalle. Onneksi susi on kivestä ja kauriit eläviä. Näkymä alas oli hieno. 

Googlemapsilla ja Espanjalaisilla on yksi yhteinen piirre. Ne molemmat alkavat välittömästi tilaisuuden tullen antamaan ohjeita ja neuvomaan, vaikka oikeasta reitistä ei ole mitään varmuutta. Onneksi padi ilmoitti seuraavan etapin olevan 800 metrin sijaan yli 8 kilometrin päässä. Tiet olivat vaihtuneet poluiksi ja pad pyrki antamaan reitin lähimmästä tiepisteestä lähimpään osoitteeseen – tietä pitkin. Siis jatkossa olin kirjan reittiohjeiden varassa.

Polku oli vielä hyvässä kunnossa. Pensaat, tolpat, aidat ja männyt olivat paikoillaan aina Puerto del Canuton solaan asti. Maisemat erityisesti Guadalhorcen suuntaan oli todella kauniita. Torremolinos – kyltti vahvisti suunnan kirjan ohjeiden tueksi. Oppaassa sanottiin edessä olevan jyrkän kymmenen minuutin laskuosuuden. Taivaalta olivat pilvet poistuneet. Aurinko paahtoi suoraan etelästä ja rinnelämpötila oli pitkän matkaa neljännellä kymmenellä. Koetin olla niin ripeä, kuin nääntymättä pystyin. Minun alasmeno kesti silti kolme varttia isommista kivistä tukea hakien. Sketsiohjelmaa siteeraten. Nyt oli pullukka pulassa.

Myös kirjan ohjeet olivat samassa muuttuneet kryptisimmiksi. Tukea tarjoavaa vaijeria en löytänyt. En myöskään puronuomia – ainakaan sellaisia joissa olisi kuuman kesän jäljiltä vettä. Maahan maalatut keltavalkoiset reittimerkit pitivät kuitenkin oikeassa suunnassa ja jyrkkä kaarros kohti viimeistä nousua löytyi hieman vahingossa. Kirja lupaili Malagan pulpahtavan näkyviin. Minä koin vain voimakasta hikoilua, vapisevia jalkoja ja näin kivisen rinteen. Kuten vuoristojen huipulla usein, parissa askeleessa näkymä muuttuu. Ensin esiin tuli Torremolinoksen laitakaupunki ja ihan pian vasemmalle katsomalla näkyi myös Malagan kaupunki. Istuin hetkeksi tauolle ja join viimeiset vedet, jotka mukaani otin. Puolitoista litraa ei ollut kovin paljon. Enemmänkin olisi kulunut. 

Reitti jatkui puolen kilometrin alas laskeutumisen jälkeen Härkäluolan kautta kohti Torremolinosta, siten että luonto hupeni ja maantie ja laitakaupunki rupeasivat leimaamaan ympäristöä. Moottoritien alikulku löytyi helposti. Pad rupesi olemaan taas luotettava opas. Matkaa oli juna-asemalle vielä pari kilometriä. Hylkäsin kirjan ehdottaman kappelin ja krokotiilipuiston ja valitsin lyhimmän reitin. 

Näin muutama päivä reissun jälkeen olen tosi iloinen, että rohkaistuin lähtemään tälle noin 15km patikoinnille. Minulle kohtuullinen tarkoittaa kohtuullisen vaativaa reittiluokitusta. Ylipainoa on kuitenkin kymmeniä kiloja. Minun rajat patikoinnissa on tällä hetkellä suurinpiirtein tässä. Viimeiset kilometrit eivät olleet enää kivoja, mutta ilman seuraavaan päivään ulottuvia vaurioita ei tullut.

Picasso museo, Malaga

Miksi me ei tehty jo viimeksi päiväretkiä Malagaan? Haluan päiväretkelle Malagaan, puhui puolisoni. Aamupäivä meni töissä, mutta kyllä sitä vielä 13.00 lähtemällä ehtii hyvin. Virhe – tai oikeastaan nippu virheitä.

Malagaan ei kannata matkustaa syyskuun helteisimmän päivän kuumimpina tunteina. Ei ainakaan astmaatikon. Ja vielä vähemmän astmaatikon puolison. Kaupungissa kuumuus on hautovaa ja ilma paljon rantoja vaikeampaa hengittää.

Lisäksi pitää muistaa, että Malaga on koko maakunnan Helsingin kokoinen pääkaupunki. Ei sitä oteta haltuun muutamassa tunnissa. Eikä edes ihan päivässä, tai parissa. Priorisointia siis tarvittiin. Jotain mitä löytyy läheltä asemaa ja mielellään ilmastoiduissa sisätiloissa. Siis Malagan Picasso museoon, joka oli kyllä jo lähtiessä mielessä.

Olemme käyneet aiemmin Antibesissä Picasso museossa lähellä taiteilijan Mouginsissa ollutta loppuelämän kotia. Jonkinlainen käsitys mestarin taiteesta meillä oli siis jo etukäteen. Sen, että kaikkea en ymmärrä olen alleviivanut sijoittamalla kopion hänen klassikkoteoksista vessaan edistämään ruumiineritteiden kiertoa.

Museo oli kauniin vanhankaupungin ytimessä hyvin opastettuna. Liput maksoivat 8 euroa. Pääsymaksuun olisi sisältynyt myös mahdollisuus kuuntelulaitteeseen, joka kertoi teoksista. Onneksi emme ottaneet, sillä he, keillä kyseinen kuuloke oli korvalla, olivat menettäneet näkökykynsä. Tai ainakin siltä vaikutti, kun he törmäilivät meihin ja toisiinsa laitteen kanssa. Tauluja kannattaa katsoa, eikä kuunnella. Lp – levyt on toinen kulttuurimuoto.

Näyttelyitä oli kahdessa eri galleriassa. Meille kävi niinkuin yleensäkin korkean kulttuurin keskuksissa. Yritämme ahmia sitä liikaa ja kokonaisuudesta tulee ähky. Tajusin vasta pari päivää vierailuni jälkeen, että esillepano eteni aikakausittain jaoteltuna. Picasso on erittäin monipuolinen ja läpi uransa tekemistään kehittänut mestari.

Minun näyttelyssä kokemani mukaan hän oli myös erittäin herkkä, sillä eri aikakausina teoksissa on ollut voimakkaita ynpäristövaikutuksia. Sodasta, rakkaudesta, ilosta, tai maailmantuskasta. Näyttelyssä tuli myös itselle lievän sekopäinen olo. Teoksissa oli erittäin voimakkaita tunnelatauksia, joita minä maallikkona en näe kuvista, mutta teoksista suoraan ne puskevat läpi.

Meidän kiireetön näyttelyn läpikävely kesti pari tuntia. Muutamat teokset puhuttelivat muita enemmän. Kirjoitan niistä, vaikka valintojeni perusteet ovat hyvin kevyet:

Lapsi ja Lapio oli isokokoinen, yhden näyttelyhuoneen pääteos, joka oli sijoitettu yksin päätyseinälle. Vahvat värit ja monitasoisesti tulkittavat kasvot. Minusta tämä taulu oli lisäksi erittäin hyväntuulinen.

Taulu, jonka nimeä en muista. Nimi viittasi kiireeseen, joka on nähtävissä myös teoksesta. Ostin tällä tavoin kuvioiduin tarjottimen. Tavoitteena saada kotina aamukahvia nopeasti heti kun herään. Eräänlainen heräteostos siis -ja todennäköisesti epäkäytännöllinen.

Alastonkuva, jossa ainakaan minä en nähnyt mitään eroottista vivahdetta. 

Ja minun mielestäni Picasso yksi pääteos. Head Of a Bull. Tilateos, joka on valmistettu saman polkupyörän satulasta ja ohjaustangosta. Oikeasti nätti, mutta minulle tuli kyllä vahvasti tunne, että taiteilija taitaa tällä teoksella kiusata kriitikoita – onnistuneesti.

Pari kuvaa on lainattu Malagan Picassomuseon kotisivuilta

Bridgeä Fuengirolassa

Bridgeä Fuengirolassa

Fuengirolaa sanotaan Suomen eteläisimmäksi kaupungiksi. Lähteestä riippuen täällä asuu 15-20 tuhatta suomalaista, pääosin eläkeläisiä. Lisäksi aurinkorannikko on Kanariansaarien ohella yksi perinteisimmistä ja helpoimmista etelänlomakohteista. Bridgefestivaaleja täällä ei pidetä, mutta minulle oli silti yllätys, että suomalaisia ei täällä ole käynyt pelaamassa. Ainakaan suuressa mittakaavassa.

Kerhotoiminta on kuitenkin melko vilkasta. Kerho kokoontuu kolme kertaa viikossa. Vieraillessani siellä oli 14,5 pöytää pelaamassa torstain iltapäivässä. Ihan hyvä kisa siis. Pari minulle järjestyi viidessä minuutissa. Olin tosin onnekas, koska juuri ennen minua paikalle oli saapunut kerhon jonkin sortin lemmikki, seitsemissäkymmenissä oleva, aina iloinen ja innokas Belgialainen Guido, joka oli juuri palannut syntymämaastaan talven viettoon. Kerholla on oma isokokoinen kerhotila noin 300 metrin päässä Fuengirolan rautatieasemasta. Tänne on siis helppo tulla mistäpäin Costa Del Solia tahansa.

Systeemipalaveri ei ollut pitkä, koska partnerini osasi englanniksi numerot, muuten olisi pitänyt kommunikoida flaamin kielellä. Kerhon virallinen kieli on englanti, mutta myös ruotsia, tanskaa, saksaa ja espanjaa kuuli illan aikana. Partnerini taisi olla kisan ainoa englantia taitamaton. Brittiläisyys oli muutenkin leimallista. Acol oli yleisin perussysteemi ja pöytätavat yläluokkaisen kohteliaat ja vanhahtavat. Kisan aikataulu oli kerhokisaksi ripeä. 30 jakoa kolmessa ja puolessa tunnissa. Kisa alkoi minuutilleen ja vaihdot kuulutettiin mikrofonilla. Myöhästelyä, tai korttiensiirtosohlausta paheksuttiin ylenkatsoen.

Pelin taso oli korkealta ja kovaa. Täyspelin, tai slammin makaaminen oli paha henkilökohtainen virhe. Kolme pietiä paljon pienempi paha.

Avausjaossa partnerini avasi läntenä 1D korteilla KTx Tx KQxx A98x , johon tarjosin 1H korteilla Jx A9xxxx, J, Q76x. Etelä tarjosi pataa, partnerini sangia ja pohjoinen korotti kahteen pataan. Tarjosin kolme herttaa, jolla sai.

Lähtökortti oli patahakku, jolle pöydästä pieni, pohjoiselta ässä ja itse avblokeroin patasotilaan. Pohjoinen käänsi kerholle tyypilliseen tapaan ristikympin (ettei pöytä vaan saisi tikkiä ysillä :)). Peitin rouvalla, etelä kuninkaalla ja pöydän ässä voitti tikin. Herttaa ässälle, pataleikkaus kympillä ja patakuninkaalle ruutusingeli pois.

Nyt herttakymppi pöydästä. Kerhotyypilliseen tapaan peitto kuninkaalla, pieni kädestä ja etelältä alunperin rouva toisesta kuva partnerin kuninkaan alle. Ristikuppia ei ollut menossa, joten peliin tuli odottamaton ylitikki. Tämä tosin antoi vain 50% merkinnän, koska ylitikkejä oli tullut myös monille muille ja myös 4 herttaa oli lipsunut kotiin.

Meedeleitä ei tämän jälkeen paljoa tullut. Toppeja puolin ja toisin. Bridgeä partnerini ei kovin paljoa osannut pelata, mutta sökömiehen sielu hänellä oli. Sohaistaa kerran jotain ja katsotaan mitä tapahtuu oli toimintamalli balansointitilanteissa, jotka eivät toki olleet balansointipaikkaan sidottuja. Lähtökortit olivat joko omasta, tai yhteisestä väristä. Kortin koosta ei voinut päätellä attitudea, tai pituutta. Jakojen voittamisesta hän piti. Oli hauska seurata, kun hän avoimesti kerskui konservatiivisesti käyttäytyville vastustajille 100 – 0 pistejaon ilmestyessä maten näytölle. ”You stupid silly woman, you have to thrust your partner” kaikui ainoana äänenkorotuksena salissa koko illan aikana meidän estotarjousten ohjattua kahden kahdeksankymppisen espanjalaisnaisen tarjoussarjan viiteen ristiin neljän padan sijaan.

Ei nuo topit silti kantaneet meitä kuin meedeliin, mutta partnerille se oli kuin voitto. Hän toi pöytään viimeisellä kierroksella Hollantilaisen kaverinsa tulkiksi. Käännetty kysymys oli: Milloin pelataan seuraavan kerran. Täällä on aikaa ja peli on kivaa. Seikkailu jatkuu ensi torstaina.

Patikointi Torremuelle – Benalmadena Pueblo

Patikointi Torremuelle – Benalmadena Pueblo

Luin nettijutun, jossa kehuttiin Benalmadena Puebloa kauniiksi ”Pikku Mijasiksi”, ilman turistipaljoutta. Benalmadena Pueblo on alueen vanhoja asuinsijoja, noin kahdensadan metrin korkeudella merenpinnasta. Asuttuna kylä on ollut jo yli puoli vuosisataa. Siis juuri sopiva puolipäiväpatikoinnin kohde. Puolisoni innostui mukaan.

Lähin pysäkki Fuengirola – Malaga junalla rinteelle menemiselle on Torremuelle. Näppäilin puhelimen karttaohjelmaan reitin asemalta kohteeseen. Vaihtoehtoisia reittejä oli monia. Päätimme olla valitsemasta niitä yhtään ja oikaisimme lähes kilometrin turhan radanylityskierron kiipeämällä paikallisen innostajamme perässä turva-aidan yli ja pujahtamalla läpi verkkoaidan reiästä.

Ei kovin aikuismaista, mutta tehokasta. Nyt oli virtaa valikoida kiemurtelevämpi reitti kohti kylää. Maisemat olivat lähes heti kauniita. Välillä näkyi talojen yli merelle, joskus kauniita taloja ja hulppeita pihoja, joskus kukkamerta ja joskus roskia. Niin rakentaminen on kaunista, mutta rakentamaton maa on paikoin kaatopaikkaa.

Ylämäkimävelyn pituus ei ollut kuin kolme kilometria, mutta koska nousua tulee 200 metriä, niin tien jyrkkyys on ihan keskimääräisen loivan laskettelurinteen luokkaa. Aurinko päätti ottaa siestan alla loppukirin ja paistoi kuumana. Lämpötila oli varjossa noin 28 asttetta, mutta suojaamattomassa rinteessä vaikutus oli paljon kovempi. Kellonaika kiipeämiselle ei siis ollut paras mahdollinen. Sisääntulo kylään sen sijaan oli. Vielä sata metriä torista kylän elämää ei nähnyt yhtään.

Tori oli kaunis. Samoin sen takana avautuva kylä. Koska vielä ei ollut illallisaika, niin söimme pari tapasta ja lepuutimme jalkoja ennen paluumatkaa, joka oli tarkoitus tehdä kylään vievää pääreittiä pitkin. Alaspäin kävely oli helppoa ja kevyttä. Maisemat alaspäin olivat kauniita myös täällä.

Noin 700 metrin kävelyn jälkeen kohdalle osui Castillo Monumento Colomares. 1980 – 1990 luvulla rakennettu linna on kunnianosoitus Kristoffer Kolumbukselle, jonka laivat linnan rakenteissa esiintyy. Monet arkkitehtuuria ymmärtävät ovat sanoneet linnaa monia eri rakennustyylejä upeasti yhdisteleväksi. Minusta se oli kaunis, vaikuttava linna kummassa paikassa ja omituisesta syystä. Kiva se oli nähdä.

Kivaa ei sen sijaan ollut sähköisten laitteiden akkujen loppuminen pian linnan kuvaamisen jälkeen. Palasimme eri reittiä kuin viimeksi, joten samaa reikää verkkoaidasta ei löytyisi ja aseman virallinen sisäänmeno oli paikassa, jota emme ole nähneet. Väsyineillä jaloilla puolen tunnin etsiminen tuntui turhauttavalta, muttalopulta asema löytyi. Juna palkitsi etsijät saapumalla lähes heti.

Jos pitää yhtään kauniista taloista, kukista, historiasta, vuorista ja maisemista vuorelta merelle, niin tämä patikointi kannattaa kyllä tehdä. Kuumana päivänä kuitenkin mieluummin aamuun, tai iltaan painottuen.

Koirien kanssa Espanjaan

Keväällä suunniteltiin ja nyt syksyllä toteutetaan. Kuukausi Fuengirolassa. Työt pystyy ottamaan mukaan. Tietokone, netti ja puhelin ovat käytännössä ainoat työvälineet, joten ne liikkuvat mukana. Koirille ei näin pitkää hoitoa halua, eikä pysty järjestämään. Ne on siis saatava mukaan.

Ensimmäinen ajatus oli matkata Fuengirolaan autolla. Mieluisana harjoitteena piirtelin jo matkaohjelmaa läpi Via Baltican. Suunnittelin välipäiväpatikointeja Andorrassa ja porsasjuhlia vanhassa Itä-Saksassa. Muuten ihan kivaa, mutta siihen kuluu kuukauden reissusta puolet ja koirille se ei ainakaan ole reilua. Viidestä seitsämään puolesta tuhanteen kilometrin ajopäivää farmarin sikaosastolla mennen tullen.

Lopullisen innoittamisen koirien kanssa lentämiseen antoi Suomen agilitymaajoukkue. Jos kilpakoirat kentävät muina Musteina kisakiertueelle minne milloinkin, ei se ylitsepääsemätöntä voi olla meidän kotikoirillekaan. 

Valmistautuminen alkoi rokotusreissulla kotikaupungin eläinlääkäriasemalle. Siellä pelkäsi kaksi koiraa ja minä. Piikkejä sai vain kaksi pienintä. Toksinen valmius saavutettiin ja leimat asiakirjoihin. Ystäväverkostolta saatiin lainaksi, tai loppusijoitukseen kuljeushäkki, johon molemmat koirat mahtuu hyvin matkustamaan. Pieni miinus oli, että boksi ei mahdu periaatteessa suureen Skoda Superbeen takatilaan purkamatta. Toisaalta omaa lentoonlähtöjännitystä oli helppo purkaa, kokoa boksi ja varmista rakennelma nippusiteillä projektilla, muiden samalle lennolle laukkuja jättävien uteliaiden silmien alla.

Koirien lento maksoi muistaakseni 75 euroa. Finnair ottaa joistakin muista poiketen kaksi koiraa samassa laatikossa mukaan. Heidän palvelu oli erittäin hyvää. Koirat saatiin onnellisesti erikoismatkatavarahissillä kohti ruumaa ja puolisoni ilman rauhoittavaa lääkitystä kohti lähtöporttia.

Lentokoneeseen mennessä kuiskasimme lentoemännille kysymyksen, onhan koirien ruumassa olo huomioitu. Meni joko vahingossa nappiin, tai sitten he osasivat meitä rauhoitellakseen aloittaa kuuluvan keskustelun sisäisesti siitä, että koirien hyvät olot varmistuvat. En tiedä miten olisi sujunut, jos lennon aikataulussa jokin olisi mennyt pahasti pieleen. Nyt lento lähti ja saapui ajallaan.

Pääsimme ensimmäisten joukossa kohti tavaroiden vastaanottoa. Koirat olivat bokseineen silti jo vähintään toisella kierroksella matkalaukkuhihnalla. Pientä läähätystä pojilla oli, mutta hyvinvoivina pääsimme ottamaan heidät boxista – heti sen jälkeen kun matkalaukku ja niiden sivutaskuun huolella varastoidut sakset saapuivat, jotta päästiin rikkomaan nippusiteet ja saatiin koiralaatikon ovi auki.

Tässä kohdassa kiitokset Finnairille ja Tupasi asunnonvälityksen joukkueelle, joka oli yöllä meitä vastassa. Reissun ensimmäinen ja yksi vaikeimmista rasteista on ratkaistu.

Kiilopää, Kaunispää, Porttipahta ja Ametistikylpylä.

Viimeinen päivä. Paljon käymättömiä kohteita. Jaloissa tuntuu edellisten päivien liikkuminen, joten jotain kevyttä. Mahdollisimman paljon uutta olisi silti kiva nähdä ja kokea.

Aloitimme päivän suuntaamalla auton aamiaisen jälkeen Suomen Latu ry:n ylläpitämälle Kiilopäälle, Saariselälle. Sieltä valikoimme kuuden kilometrin Kiirunankierroksen. Se vei kohtuullisen helpolla nousulla Kiilopään huipulle ja sieltä jyrkemmin alas. Varmaan sen olisi toisinpäin voinut kulkea, mutta suosittelen tätä kiertosuuntaa.

Alkumatka eteni pitkospuita pitkin kohti poroerottelupistettä. Sen jälkeen nousu hieman jyrkkeni ja ruska pääsi oikeuksiinsa. Hieman ennen huippua pidimme evästauon ja huipulla huilasimme toisen pikkutovin. Huipulla tuuli - tietenkin. Viimeinen pari kilometriä alas sujui hetkessä.

Seuraava kohde oli Kaunispään huippu. Olen käynyt siellä kerran ihan lapsena ja halusin tarkistaa ovatko hatarat muistikuvani paikasta yhtään oikean suuntaisia. Olivat. Lapsille oli kiinnostavaa kiivetä 50 – luvun kolmiomittaustorniin. Maisemat olivat hyvin yhtenevät Kiilopään lakeen, joten visiittimme oli suunnitellun lyhyt.

Paluumatkalla pysähdyimme Zippi ja Suhaus nimiseen grillikotaan hillaletuille. Olivat hyviä ja tuoreita. Hillat tämän kesän satoa ja kaasuliesi kytkettiin letunpaistoa varten tilauksen yhteydessä. Syy pysähdykseen ei kuitenkaan ollut letut, vaan maamme toiseksi suurin tekoallas, Porttilahta, jonka vierellä kahvila oli. Suurimmasta, Lokasta en tiedä, mutta ainakin Porttipahta on maisemoitunut kauniisti osaksi Lapin luontoa. Veden säätelyn vuoksi rannoissa on normaalia korkeammat jäljet, muuten allas on, kuin kansallinen kaunis järvi. Myös jollakin padolla olisi ollut kiva käydä, mutta aika loppui väkisin kesken.

Kekkosella oli 60 – luvun lopussa vain huonoja vaihtoehtoja. Teollisuuden kasvun hillitseminen energian säätelyllä, hiilivoiman, turvevoimaloiden, tai vesien valjastaminen. Puoli vuosisataa on nyt kulunut ja olen sitä mieltä, että Kekkonen valitsi viisaasti. Suomi ei voinut hypätä kehityksen kelkasta ja muut energianlähteet ovat raskaan fossiilisia ja päästöllisiä. Osa koskematonta luontoa altaiden alle jäi, mutta paljon sitä täällä on ihan koskemattomana. Etelän ihmisen mielestä riittävästi.

Illaksi ehti vielä Luostolle Ametistikylpylään. Pieni ja intiimi kylpylä, jossa meidän perhe oli jonkin aikaa ainoana asiakkaana, joten myös rauhallinen sopii kylpylän kuvaukseen. Illallisen jälkeen aikomus varhain nukkumaan, sillä reissun ennakkosuunnittelun ainoa kukkanen on liian varhainen lähtö paluuaamuna.

Tankavaaran uinuva kultakylä ja Pyhä Nattasen valloitus

Kesä taisi olla 1981, kun pääsin Tankavaaralle huuhtomaan kultaa koulun ensimmäisellä, tai toisella kesälomalla. Paikasta jäi mieleen positiivinen hämmennys ja kokemus kullanhuuhdonnasta. Sen jälkeen en ole ajanut edes ohi. Mielessä paikka on pysynyt Freud Marx Engels & Jungin laulustaNattasia kattomassa. Nyt päätin jo ennakkoon vieväni lapsia kokemaan samaa. Into oli hieman ennenaikainen, sillä kultakylä elää ain kesällä ja syyskuun toisena päivänä tarjolla oli vain vapaa pääsy suljetun kultakylän kulisseihin. Sekin oli lasten ilmeen perusteella paljon, sillä rekvisiitta oli tyylillä ränsistynyttä ja tavallaan tosi hienoa.

Pohdimme puolisoni kanssa, miksi Tankavaaralle on rakennettu kopio Kanadalaisesta kultakylästä? Meidän päätelmä oli, että kotimainen kullanhuuhdonta oli 1800 luvulla erakoiden touhua askeettisissa ympäristöissä. Kanadan rekvisiitalla huuhdontaan sai paljon enemmän hohdetta.

Päivän pääaktiviteetti on samassa laulussa mainittu Nattasten valloitus. Paras maisema oli nettitutustumisen perusteella tarjolla Pyhä Nattaselle kiipeämällä. Siellä meitä tuli vastaan parisenkymmentä muuta retkeilijää, eli paikka oli melko hyvin harrastuneen väen löytämää, vaikka reitti on kaukana isommista lomakeskuksista.

Reitti Pyhä Nattasen huipulle oli melko jyrkkä reilun parin kilometrin punnerrus. Alkuun matka taittui tasaisesti nousevaa kivistä metsäpolkua. Viimeiset sadat metrit edettiin pirunpeltoa. Luonto oli reitillä kaunista.

Ruskaa joutui syyskuun alussa hieman etsimään, mutta syksyn kauneutta löytyi etsimällä.

Huipulla maisemat olivat todella palkitsevat. Myös lasten gallup kertoi, että huippu oli tähänastisista valloituksista paras, tai yksi parhaista. Korkeimman kohdan valloitti neiti 11v, kiiveten korkeimman ”jättiläisen limppukeon” päälle.

Patikoinnin kokonaismatka oli hieman yli viisi kilometriä ja aikaa meni meillä vajaa neljä tuntia, mutta nopeamminkin patikoinnin olisi voinut tehdä.