Torrevieja on kasvanut pienestä
kalastajakylästä kaupungiksi suolan ansiosta. Aikanaan suolan
kerääminen vaati paljon työvoimaa. Nyt kaikki on automatisoitua,
mutta järvet, joita hyödynnetään ovat samat.
Prosessi menee niin, että isompaan,
sinivihreään suolajärveen, jonka pinta on 4 metriä merenpinnan
alapuolella, juoksutetaan merivettä keväisin. Kesän helteillä haihtuminen on suurinta. Tässä La Matan
suolajärvessä vettä haihtuu paljon, joten veden suolapitoisuus
kasvaa. Seuraavaksi se juoksutetaan toiseen, mielikuvituksettomasti
Torreviejaksi nimettyyn lilaan suolajärveen, jossa haihtumista
tapahtuu lisää. Niin paljon, että suolaliuos saavuttaa
kylläisyyden ja suola kiteytyy ja kiteet vajoaa järven pohjalle.
Sieltä ne kerätään koneellisesti kasoiksi, joita meidän
kotikadulta pääsee joka aamu katselemaan.
Lila suolajärvi värittyy erittäin
suolaisissa vesissä viihtyvän bakteerin vuoksi. Samalla se värjää
järven rapujen lihan. Tästä seuraa edelleen rapuja syövien
Flamencojen sulkien lila väri.
Aiemmilla retkillä pienemmillä
suolajärvillä tien varsilla flamencoja on näkynyt satoja. Nyt, kun
niitä asiakseen meni katsomaan, niin järvi oli tyhjä. Tai oli
siellä kaksi turistia ja yksi ilmeisesti keuhkoahtaumaa hartaalla
hengittelyllä itsehoitava vanhus. Muuta ei näkynyt.
Järvelle pääsi sen pohjoispuolelle
aitaan tehdystä kolosta luvallisesti – kai. Järvessä uiminen on
kiellettyä. Minun mielestä turhaan sillä haihdutuksen
maksimoimiseksi järvi on erittäin matala ja käsipohjasyvyyteen
pääseminen olisi vaatinut pitkää matkaa rannasta. Kiva siellä
oli kahlailla. Kun veden pohjaa kosketti käsillä, niin sieltä
pystyi kauhaisemaan puhtaan oloisia suolakiteitä. Kiteet olivat
suolan valkoisia, ei punasävyisiä. Raekoko oli jotain pöytäsuolan
ja kotimaassa myytävän merisuolan väliltä. Maku oli sama –
olipa yllätys.
Erikoisen värin takia järvi oli
vierailemisen arvoinen. Vielä kun lintuja olisi sattunut olemaan
näköetäisyydellä.
Jatkoimme järveltä isomman veden
äärelle, suosimaamme La Matan rantaan. Siellä omituisia otuksia
ilmestyi näkyviin. Ehdimme olemaan uimassa muutaman minuutin, kun
rannalle tuli vahtien toimesta jonkin sortin yleishälytys. Tuulta oli
ja aallot olivat isoja, mutta emme ymmärtäneet, miksi meri tyhjeni.
Syy löytyi rannalta ihan meidän leiripaikan läheltä. Siinä oli
maininkien maalle heittämä iso meduusa. Lisäksi lähirantaan
katsomalla näkyi heti muutama muu, joista yhden rantautumista
pääsimme seuraamaan.
Olen aiemmin uidessa nähnyt läheltä
meduusoja, mutta ne ovat olleet vaaleita ja kooltaan pingispallon
kokoisia. Nämä olivat tumman ruskeita ja jos kokoa
urheiluvälineillä määrittää, niin kiekonheiton heittovälinen
kuvaisi koko parhaiten.
Osumaa näihin ei meidän havaintojen
mukaan kukaan saanut. Me pääsimme turvallisissa olosuhteissa
rannalla melko lähelle. Yritin jälkikäteen etsiä meduusoille
nimeä ja vaarallisuusluokitusta. En sitä löytänyt. Taidan
seuraavalle uintireissulle ottaa paikallisten tapaan kuitenkin
viinietikkapullon mukaan. Se kuulemma neutralisoi vaarallisenkin
meduusan piston turvallisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti